Tiedän eläväni kuplassa

Tasan neljä viikkoa sitten muutin Helsingistä Orivedelle opiskelemaan luovaa kirjoittamista. Ensitunnelmistani kirjoitin saman viikon perjantaina.

Jo kuukaudessa uusi vapaa elämäntyyli on täysin kaapannut minut valtaansa.

Oppituntien jälkeen voin päättää, menenkö lenkille, kirjoitanko romaania tai muuta tehtävää, luenko Knausgårdia, menenkö kaljalle lähikuppilaan, katsonko elokuvaa ystävien kanssa vai lipitänkö kokonaisen viinipullon opiston puutarhassa. Kaikkia näitä tuli tehtyä esimerkiksi viime viikolla. Hassua kyllä, mutta nykyään lähden viikonloppuisin maalta kaupunkiin lepäämään.

Tällä viikolla pyrimme ystävieni kanssa tekemään ryhtiliikkeen ja viettämään saarikoskimaista taiteilijaelämää maksimissaan kahtena päivänä viikossa. Tulevana viikonloppuna tosin saatamme tehdä retken Kuopioon, ja se on sitten toinen tarina.

Vapaus on huumava tunne. Toissa viikolla kirjallisuushistorian tunnilla selasin Lentodiilejä ja mietin, minne lähtisin yksin viikonloppumatkalle. Roomaan ehkä?

Pointti on siinä, että tämä kaikki luovuudelle tilaa antava vapaus ruokkii ajattelua, jossa esteitä ei ole, on vain mahdollisuuksia. Ollessani työelämässä ajattelutapani oli hyvin erilainen: ensimmäisenä mieleen tulvahtivat usein esteet ja uhkakuvat.

Tasainen arki, tasaiset tulot ja turvallisuus ovat asioita, joita elämältäni haluan. Mutta se, että arkeni on tällä hetkellä juuri päinvastaista, on ihan mieletön piristysruiske. Olen alkanut jo vähän haaveilla sitä, että opiston jälkeen lähtisin kuukausien reppureissulle vaikkapa Aasiaan. Töihin meno kuulostaa jo nyt yllättävän kaukaiselta, vaikka olen maistannut tällaista vapautta vasta kuukauden verran.

Tiedän varsin hyvin eläväni kuplassa. Samanlaisessa kuplassa elin Hollannissa yli neljä vuotta sitten. Jossain vaihto- ja opistoelämän ulkopuolella on se todellisuus, jossa asiat rullaavat.

Kuplan poksahtaminen neljä vuotta sitten oli aikamoinen kriisi, josta toipuminen kesti silloin jopa puoli vuotta. Nyt on kuitenkin vapauttavaa, että minun ei tarvitse hetkeen välittää siitä. Ja voihan olla, että ensi vuonna olen ihan mielelläni palaamassa työelämään vapauden vuoden jälkeen. Ja sille taajuudelle minun on päästävä, sillä unelmani ei ole elää loppuelämääni näin.

Kuplassakin voi olla tavoitteita

Opistolla olemme edelleen vaiheessa, jossa opiskelemme kaikkea iloisesti sekaisin: on johdatusta draamaan ja romaaniin, runoutta, esseen kirjoittamista, kielenhuoltoa ja kirjallisuushistoriaa. Opiskelu ja vapaa-aika ovat mukavassa tasapainossa.

Kolmisen viikkoa sitten esiinnyin runoperformanssissa, jonka syntyminen oli vähintäänkin erikoinen kokemus. Voisi sanoa, että en tullut aluksi ollenkaan toimeen runoperformanssia ohjanneen opettajan kanssa. Omituista kyllä, mutta osin siitä syystä varasin hänelle ajan henkilökohtaiseen ohjaukseen, jossa hän antoi minulle palautetta keskeneräisen romaanini ensimmäisestä luvusta.

Siinä missä runoudessa meillä tuntui olevan muuri välissämme, proosan kohdalla ymmärsimme toisiamme. Sen tapaamisen jälkeen lähetin hänelle loputkin romaanistani ja nyt hän editoi käsikirjoitustani sitä mukaa kun kirjoitan sitä eteenpäin.

Nyt minulla on siis konkreettinen tavoite tälle vapauden kyllästämälle vuodelle: saada romaani valmiiksi.  On hyvin etuoikeutettua olla tilanteessa, jossa alan ammattilainen lukee ja kommentoi tekstiäni säännöllisesti.

Toukokuussa huomasin, että WSOY:llä on nuortenromaanin kirjoituskilpailu. Ajattelin silloin, että saan rykäistyä nuortenromaanin kasaan viidessä kuukaudessa, olinhan tehnyt niin jo aiemminkin. Nopeasti tajusin kuitenkin, ettei kiireessä kirjoittamisessa tullut yhtään mitään. Keksin aiheen lennosta, eikä minulla ollut tarpeeksi aikaa kypsytellä sitä. Kirjoittaminen alkoi tökkiä jo muutaman viikon jälkeen, eikä minulla ollut aikaa pitää luovia taukoja, jolloin olisin voinut antaa tarinalle aikaa tekeytyä päässäni.

Olin todella pettynyt itseeni, kun ensimmäisen kerran ajattelin luopuvani kilpailuun osallistumisesta. Kaksi vuotta aiemmin sain tehtyä nuortenromaanin viidessä kuukaudessa, mutta se tarina olikin kypsynyt päässäni yli vuoden.

Nyt olen jo sinut sen kanssa, että tämä kilpailu jää väliin. Kirjoituskilpailut ovat hyviä väyliä päästä kustantamoiden tietoisuuteen ja toisinaan kirjoja kustannetaan, vaikkei voittaisi kilpailua. Minun kahden vuoden takaiselle romaanilleni kävi melkein niin, mutta lopulta se jäi kustantamatta. Tällainen juu-ei-toiminta on hyvin tavallista toimintaa kustannusmaailmassa tänä päivänä.

On siis hyvä, että nyt keskityn täysin tähän romaaniin, jonka valmistumiselle ei ole mitään deadlineä. Kirjoitusprosessin olen aloittanut vuosi sitten, joten se on saanut – ja saa edelleen – muhia päässäni kaikessa rauhassa.

Elättekö tekin jossain kuplassa?

Piditkö lukemastasi?

Seuraa FIFTYFIFTY-blogia Facebookissa | Instagramissa | Blogit.fi-palvelussa | Blogipolku.fi-palvelussa.