Tätä kirjoittaessani istun junassa matkalla takaisin Helsinkiin. Takana on viisi päivää uutta elämää luovan kirjoittamisen maailmassa Oriveden pienessä maalaiskunnassa.
Tuntuu tärkeältä päästä prosessoimaan kaikkea uutta, mitä elämään on tullut näinä päivinä. Ensinäkin Orivesi – se ei ole mikään Helsinki tai Tampere, ei edes Kerava. Kun 9000 asukkaan kunnassa on kaksi pubia, joista vain toiseen tuntee olevansa tervetullut, yksi kahvila, kaksi hautaustoimistoa ja kolme ruokakauppaa, ajatus kaupungille lähtemisestä ei ole ihan yhtä houkutteleva kuin muualla. Kulttuurishokin voi siis saada ihan kotimaassakin.
Toinen tottumiskysymys on aika. Yhtäkkiä minulla on kaikki maailman aika keskittyä luovuuteen ja kirjoittamiseen. Se tuntuu todella hämmentävältä. Ainakaan tällä viikolla en ole osannut käyttää aikaa hyödyksi. Olen ollut kuin iilimato, joka tarrautuu muiden ihmisten matkaan. Ajatus omaan, varsin kolkkoon huoneeseeni sulkeutumisesta ja jonkin tekstin kirjoittamisesta on tuntunut vaivalloiselta. Täytyy kuitenkin muistaa, että takana on vasta ensimmäinen viikko.
En ole myöskään pystynyt eläytymään yhtään tähän matkablogimaailmaan. Tuntuu siltä kuin olisin yhtäkkiä valovuosien päässä siitä, kun kirjoittelin innoissani juttuja Baltian road tripistämme tai vaikkapa kesän karhusafarista. Luin muiden juttuja tämän viikon aikana, mutta en pystynyt kommentoimaan niihin mitään.
Tuntui, etten osannut yhtään tarttua innostaviin ulkomaanseikkailuihin, kun itse istuin yhtäkkiä suomalaisessa maalaiskylässä ihan uuden äärellä.
Toisaalta huomasin tämän viikon aikana kiinnostavan yhteyden Hollantiin. Neljä ja puoli vuotta sitten olin vaihto-oppilaana Utrechtissa, eli elämäni muuttui silloinkin kertaheitolla. Muutos oli silloin tietysti dramaattisempi, koska muutin ulkomaille enkä käynyt joka viikonloppu kotona tutussa ympäristössä.
Yksin uudelle paikkakunnalle muuttaminen, jännityksen sekoittuminen pieneen ahdistukseen ja uusiin ystäviin tutustuminen tuntuvat aika samoilta kuin Hollannissakin. Utrecht kaupunkina oli tietysti ihan erilainen: kaunis, tunnelmallinen ja eloisa.
Orivesi on hiljainen, avara ja täynnä peltoja. Ne pellot ovat kyllä kauniita ja kutsuvat ulkoilemaan.
Asuminen luovassa yhteisössä on myös tuttua. Hollannissa asuin kulttuurikeskus Parnassoksessa, jonka tiloissa toimii teatteri- ja musiikkikouluja. Keskuksen asunnot oli varattu Utrechtin taideyliopiston opiskelijoille, mutta minä ja kaksi muuta toimittajaopiskelijaa pääsimme onnen sattumuksen kautta sinne asumaan.
Asuin siellä hyvin saman oloisessa huoneessa kuin nytkin: muovilattialla päällystetty pelkistetty huone, jossa on sänky, kirjoituspöytä sekä hylly. Kodikkuutta ja persoonallisuutta huoneesta oli turha etsiä, mutta siellä oli kaikki tarpeellinen. Silloin jaoin huoneen hyvän ystäväni kanssa, nyt minulla on opistomainen huoneeni vain itselleni.
Keittiöstä on Oriveden opistossa tullut se paikka, jonne keräännymme syömään ja juomaan teetä yhdessä. Suunnittelemme leffakerhoja, draamakerhoja ja illanistujaisia paikallisessa pubissa. Keittiö oli minun ja kämppisteni kohtauspaikka myös Utrechtissa. Siellä pidimme juhlia, teimme ruokaa yhdessä, suunnittelimme ja kuvasimme lyhytelokuvia ja järjestimme ensi-iltoja.
Nyt tuntuu hyvältä tulla viikonlopuksi takaisin tuttuun ja turvalliseen Helsinkiin, prosessoida kaikkea, mitä viikon aikana on tapahtunut. Hollannissa sitä mahdollisuutta ei ollut, mutta siksi sitä ei osannut kaivatakaan.
Vielä jonkin aikaa elän varmasti luovan kirjoittamisen ja bloggaamisen kannalta sekavaa aikaa. En tiedä, haluanko tarttua hanakammin matkajuttuihin vai keskeneräiseen romaanikäsikirjoitukseen – vai pystynkö hetkeen kunnolla kumpaankaan. Mutta kenties tämä kirjoittamiselle pyhitetty vuosi on oivaa aikaa valottaa enemmän rakkaita Erasmus-muistoja yli neljän vuoden takaa.
Matka on vasta alussa.
Piditkö lukemastasi?
Seuraa FIFTYFIFTY-blogia Facebookissa | Instagramissa | Blogit.fi-palvelussa | Blogipolku.fi-palvelussa.
Mahtavaa, että oot lähtenyt toteuttamaan sun unelmaa! Mulla on vähän etsikkoaika elämässäni tällä hetkellä. Oon tällä hetkellä unelmatyössäni, mutta kun mulla on yhtäkkiä aika paljon muitakin unelmia, joita taas on hankalaa yhdistää vakityöhön, ainakin tuollaiseen, joka sitoo kiinteästi tiettyyn paikkaan. Ajattelin pitää tässä nyt vähän etsikkoaikaa ja miettiä mihin suuntaan lähteä, hätiköityjä päätöksiä en halua tehdä. Enemmänkin uskon (tai ainakin toivon) että elämä sitten johdattaa sinne minne kuuluukin. Jos Oriveden pellot alkaa ahdistaa, niin tervetuloa käymään Tampereella 🙂
Tiedän kyllä niin hyvin tuon dilemman matkustamisen ja muiden unelmien ristiriidassa. Ihan kaikkia ei ole sovitettavissa yhteen, ainakaan samalla kertaa. Mutta ne onkin niin isoja päätöksiä toisinaan, että itse ainakin harkitsen usein aika pitkään ennen kuin teen päätöksen. Oriveden opistoakin mietin yli vuoden ja siinä harmitti se, että kun vihdoin irtaudun töistä, olisinkin jäämässä Suomeen enkä matkaamassa maailmalle. Mutta nyt piti valita näin, seuraavan kerran kohteena on taas maailma ja joku pidempi reissu, kiitos! 😀 Mä uskon kyllä myös, että elämä kuljettaa just niin kuin pitää, ei sulla mikään kiire ole. Päätöksen pitää kypsyä. Ja kiitos kutsusta Tampereelle, tarkoitus on todella viettää enemmän aikaa siellä kuin mitä muuten tulisi oltua! 🙂
Mielestäni on mahtavaa, että oot päättänyt tehdä niinku susta tuntuu oikealta ja omistanut kirjoittamiselle kokonaisen vuoden. Ehkä pikkupaikkakunta Suomessa sopii siihen jopa paremmin kuin joku kansainvälinen metropoli tai paratiisisaari (vaikkei niin houkuttelevalta kuulostakaan). Voin kuvitella, että tuntuu oudolta, että yhtäkkiä onkin kaikki aika käytettävissä vain luovuuteen. Tulee varmaan vähän paineitakin saada tehtyä paljon kaikkea? Itsellä tuntuu, että inspiraatio hallitsee vähän liikaakin kirjoittamistani. Toisinaan voisin istua kirjoittamassa yöt läpeensä, toisinaan yksinkertaisten lauseidenkin tuottaminen tuntuu vaikealta. Anyway, tää oli musta mukava postaus, heräsi paljon ajatuksia 🙂
Kiva että tykkäsit! 🙂 Ja mukavaa jos herätti ajatuksia. Täällä on varmasti lopulta kuitenkin helpompi keskittyä kirjoittamiseen kuin ulkomailla, jossa ulkona on koko ajan jotain kiinnostavaa. Ainakaan toistaiseksi en osaisi kuvitella kirjoittavani just missään paratiisisaarella, se tuntuisi siellä melkeinpä ajan haaskaamiselta! 😀 Kyllähän tässä paineitakin voisi saada aikaiseksi, mutta uskon kuitenkin, että kun tähän pikku hiljaa tottuu, pystyn ihan eri tavalla rauhoittumaan näppiksen ääreen.