Taivalkoski | elokuu 2018
Vietimme ensimmäistä hääpäiväämme Hotelli Iso-Syötteen Kotkanpesä-sviitissä. Hotelli sijaitsee Syötteen kansallispuistossa, joten hääpäiväviikonlopun ohjelmaan kuului myös luontoretkiä.
Lähdimme ensimmäisenä aamuna taivaltamaan yhdeksän kilometrin Pytkyn pyrähdystä Syötteellä, mutta huomasimme varsin pian, ettei aikeestamme tulisi mitään. Reitti oli osa Syöte Mountain Bike -kisaa, joten maastopyöräilijöitä suhasi ohitsemme monta kertaa minuutissa. Oli otettava jalat alle, jottemme jäisi pyörien alle.
Noin tunnin ajomatkan päässä Iso-Syötteeltä sijaitsee Soiperoisen luonnonsuojelualue. Taivalkosken puolella olevalle retkialueelle meidät houkuttelivat sen lammet, joita kehuttiin kovin kirkkaiksi. Siellä kävelisimme viiden kilometrin Soiperoisenpolun. Reitti on merkitty oranssilla värillä. Sinne löytää, kun näppäilee navigaattorin osoitteen Soiperoisentie 57-59.
Reitti lähtee Soiperoisen pieneltä järveltä, joka on toki äärimmäisen kirkas, mutta missään ei ollut kerrottu, miten maagisen turkoosi se on!
Ylitimme köykäisen puisen sillan noustaksemme harjulle. Monta kertaa oli käännyttävä ympäri ja katsottava, oliko järvi todella niin turkoosi, miltä alkuun näytti. Oli se. En muista koskaan nähneeni samanväristä vettä missään muualla Suomessa.
Soiperoharjulle noustuamme Soiperoinen vilkkui turkoosina vasemmalla puolellamme ja oikella näkyi mustana kiiltelevä Saarilampi. Soiperoisen väritys siis todella oli ainutlaatuinen tälläkin alueella.
Helppokulkuiselta harjulta polku vei syvemmälle metsään ja lähemmäs Saarilampea. Puut näyttivät ikivanhoilta paksuissa naavaparroissaan ja jäkäläpeitteissään.
Ylhäältä katsottuna tummana kiilunut Saarilampi oli rauhoittava, hiljaisuuden tyyssija. Keskellä lampea nökötti pikkuinen saareke. Rannalla retkotti lahonnut vene, jonka luonto oli vallannut itselleen. Vene oli reitin harvoja ihmisestä kertovia jälkiä, muuten kaikkialla näytti siltä, että luonto saa olla ja rehottaa, miten tykkää. Ihmisellä ei ole siihen osaa ja arpaa.
Pienten lampien lisäksi Soiperoisenpolku tarjosi aavan yllätyksen: reitin varrelle osuu myös Soiperoiseen verrattuna isolta tuntuva Rääpysjärvi. Järven ympärillä kohoavat loivat tunturit.
Rääpysjärveltä reitti vei taas Soiperoharjun huipulle, josta kelpasi ihailla järveä tällä kertaa lintuperspektiivistä.
Polulle oli rojahtanut muutamia puita, osa vanhoista keloista oli tukeutunut nuorempiin puihin kiinni kuin isovanhempi lapsenlapseen.
Eipä aikaakaan kun reitti palasi alkulähteelleen eli Soiperoisen järvelle. Vielä kerran pääsimme ihastelemaan sen turkoosia väriä. Ihmeellistä, ettei värityksestä puhuta mitään reitin esitteessäkään.
Kaiken kaikkiaan Soiperoisenpolku onnistui yllättämään meidät äärimmäisen positiivisesti: se oli hätävara, kun emme päässeet suunnitellulle reitille, mutta se osoittautuikin monipuoliseksi reitiksi, jonka hiljaisuudessa hätäinen kaupunkilaismieli lepää.
Onko Soiperoinen sinulle tuttu paikka?
Seuraa Tien päällä -matkablogia Facebookissa | Instagramissa | Blogit.fi-palvelussa | Blogipolku.fi-palvelussa.
On melkein virhe lukea tällaisia postauksia keskellä harmaantuvaa lokakuuta. Tulispa pian taas kesä, jolloin pääsisi reippailemaan näihin ihaniin luontokohteisiin! <3 Tai no, onhan tässä koko talvi aikaa, mutta kyllä kesä on silti kesä.
Kieltämättä aika hauskan värinen tuo Soiperoinen 🙂 Hieno tuo kuva, jossa silta erottaa kaksi ihan eriväristä lampea.
Joo, ei se Suomen luonto ihan samalta näytä elokuussa ja marraskuussa. :/ Mutta toisaalta ihana muistaa näinä aikoina, että sieltä saa lopulta tulee se värikylläisyys. <3
Mä olen Pilvin kanssa samaa mieltä! Vääryys, iso vääryys, että ulkona on kylmää ja pimeää, ja sitten ”joutuu” lukemaan tällaisia juttuja Suomen luonnosta. Luonnosta, joka alkaa pistämään itseään jo talviteloille. Kesälle olisi kysyntää.
Haha voi ei, nyt meen häpeäpaaluun. 😀 Tää pimeys on kyllä nyt rysähtänyt oikein kunnolla päälle. Kivan kontrastin saa aikaan, kun vierailee aurinkoisessa Budapestissä, jossa on TOPPIKELIT ja sitten palaa tänne tähän pimeyteen. 😀
Ei ole entuudestaan tuttu reitti, mutta tosi hienolta paikalta vaikuttaa! 🙂 Se on aina hieno nähdä luontoa ”todellisessa” tilassaan, ilman, että sitä on ihmisen toimesta siistitty. Muhun on lähiaikoina purrut oikein kunnon patikointikärpänen (myös Suomi-patikoinnin), mutta nyt ainakin tämän syksyn väriloistosta myöhästyin patikointimielessä.
https://www.rantapallo.fi/fridaingrid/
Se oli kyllä ilonen yllätys, kun ei yhtään tiennyt mitä odottaa. 🙂 Kiva kuulla, että muihinkin on iskenyt luontointo, mä en oikein muista milloin tää mulla alkoi, mutta nykyään on tosi ihanaa päästä käymään eri kansallispuistoissa ja luontokohteissa, jotain, mitä en joskus arvostanut yhtä korkealle kuin nyt. 🙂
Ostin juuri itselleni Kansallispuistot – Pohjois-Suomi kirjan ja mulla on ihan hirvee luontokuume, tai no, Lapin luontokuume.. ei pitäs lukea mitään tällaisia postauksia ?
Ei kun just tällaisia postauksia pitää lukea, niin tulee lähdettyä luontoo. 😉
Soiperoinen oli ihan uusi tuttavuus miulle mutta ai että miten kaunis paikka! Etenkin tuo artikkelikuva – aaw, olisi huippua päästä tuonne joskus. Ehdottomasti pitää painaa tämä paikka mieleen tulevaisuuden varalle.
Jep, en ollut mäkään siitä ennen tuonne suunnille menemistä kuullut. Ehdottomasti vierailun arvoinen kohde. 🙂
Eipä ollut lainkaan tuttu paikka! Suomessa kyllä löytyy näitä paikkoja, joissa ei juuri ihmisen jälki näy.. Ja silti siellä on kaikilla oikeus kulkea ja tutkia! Lähimatkailu kunniaan ?
Jep, se että löytyy niitä koskemattomia paikkoja on aivan mieletön rikkaus. 🙂
Hyvä juttu Soiperoisesta, kiitos tästä ja löysin vinkin mennä tänään Oulusta Kuusamolle käydä tähän tien varrelta päiväretkelle, thanksit ja propsit sulle!
Hei mahtavaa, että tulee vinkki käyttöön! Soiperoinen on oikein kiva paikka! 🙂 Kiitos!