Saarijärvi | syyskuu 2020
Jatketaanpa syyskuisen kansallispuisto-reissun perkaamista Saarijärvellä sijaitsevasta Pyhä-Häkin kansallispuistosta. Se oli minun ja poikani yhteisen road tripin kolmas puisto. Pyhä-Häkistä minulla oli kenties pienimmät odotukset, joten on hauskaa, että siitä tuli suosikkini Leivonmäen kansallispuiston kanssa.
Luontoon.fi-sivulla kehaistaan Pyhä-Häkin olevan Etelä-Suomen hienoin metsä. En ole käynyt kaikissa etelän metsissä, mutta minun on silti helppo hyväksyä tuo väite. Pyhä-Häkissä on mystistä ja maagista tunnelmaa, jonka aistii jo ajaessaan kansallispuiston alueelle Viitasaarentiellä 6510.
Yhtäkkiä auton ikkunoiden takana ei vilisekään perustylsää metsää, vaan tien molemmin puolin nousee niin synkkiä ja vanhoja mäntyjä, että tuntuu kuin tulisi imaistuksi sadun sisälle.
Pyhä-Häkin rengasreitit lähtevät Viitasaarentien varressa sijaitsevalta parkkipaikalta (Viitasaarentie 2119, Saarijärvi). Parkkipaikalta löytyvät eväspöydät, puuceet ja opastukset. Me lähdimme taivaltamaan 3,5 kilometrin mittaista Mastomäen polkua myötäpäivään. Sen tunnusväri on oranssi. Muita reittejä ovat Riihinevan polku (1,4 km), Kotajärven polku (6,5 km) ja Tulijärven polku (17 km).
Voi miten nautinkaan kulkea niiden ikivanhojen, naavapartaisten mäntyjen suojassa! Metsässä aistittava rauha oli suorastaan käsinkosketeltavaa. Ehkä osa sen salaisuutta on ihmisen kädenjäljen puuttuminen maisemasta. Jalkojen alla kulkevaa polkua lukuunottamatta Pyhä-Häkin metsä on valtaosaltaan myrskyjen ja kulojen muovaamaa.
Se näkyy siinä, miten puut retkottavat maisemassa miten saattuu. Täällä ei käydä parturoimassa tai nipsimassa ja napsimassa, ja se on kaunista.
Pyhä-Häkissä puiden keski-ikä on 250 vuotta, mutta merkittyjen reittien varrelta löytyy muutama todella iäkäs puuvanhus. Mastomäen polku kulkee Uudelle isolle puulle, joka on syntynyt vuonna 1641. Netissä hauskasti vireäksi vanhukseksi kutsutun männyn pumppu toimii edelleen.
Sitä vaikuttavampi ilmestys on kuitenkin Vanha iso puu, joka löytyy Kotajärven polun varrelta. Mastomäen reitiltä Vanhalle isolle puulle on vain parisadan metrin matka, joten sinne koukkaus ei ole iso rasti.
Vanha iso puu näki päivänvalon jo yli 500 vuotta sitten vuonna 1518. Sen ympärysmitta on melkein kolme metriä. Vaikuttavan ilmestyksen elämänlanka katkesi vuonna 2004. Se ei kuitenkaan ole lahonnut, kuten monille muille kuolleille puille käy, vaan se on keloutunut arvokkaasti.
Vanhan ison puun juurella voi pysähtyä syömään eväitä, mutta mepä jatkoimme takaisin Mastomäen polulle hieman syvemmälle metsään.
Vanhan ison puun taukopaikka tuli hieman liian aikaisin reitillämme, mutta jatkaessamme sieltä eteenpäin aloin kaivata kipeästi huilihetkeä. Käynnissä oli kolmas päivä, jona kannoin poikaa selässä, eväsreppua edessä ja roikotin järkkäriä kaulassa. Alkoi lievästi sanottuna tuntua painetta yläselässä ja niskassa.
Mitään varsinaisia penkkejä ei kuitenkaan ollut luvassa koko reitillä, joten päädyimme paussaamaan polun viereen kaatuneen puunraadon päälle. Se toimi penkistä ja tarjottimesta oikein mainiosti. Paikalta löytyi myös mustikoita, joita poika popsi hyvällä ruokahalulla havunneulasten kyytipoikana.
Huilaaminen teki hyvää. Mukavaa oli myös se, ettemme tällä kertaa joutuneet samalla itsekin syödyksi hyttysten toimesta kuten Pulkkilanharjulla.
Pian evästauon jälkeen päädyimme kohtaan, jossa Mastomäen polku kääntyy takaisin kohti parkkipaikkaa. Uusissa voimaintunnoissa minua alkoi kuitenkin houkuttaa vastakkaisessa suunnassa oleva Kotajärvi. Niin hieno metsä kun olikin, aina on ihanaa nähdä myös vettä.
Ja kuinka ollakaan, maaperä muuttuikin heti Mastomäen polkua huomattavasti kosteammaksi. Alle kilometrin matkalle mahtui pieniä mustia puroja. Väritys alkoi käydä monipuolisemmaksi, kun siellä täällä näkyi merkkejä ruskasta.
Kotajärvelle johtava polku oli ajoittain niin vankka ja leveä, että siellä olisi liikkunut vaikka rattaillakin.
Kotajärven rannassa on nuotiopaikka ja käymälä. Pienellä laiturilla on kaksi penkkiä, joille voi istua ihmettelemään paikan rauhallisuutta. Se on kyllä sanottava, että siinä missä metsä Pyhä-Häkissä tuntuu ainutlaatuiselta, Kotajärvi on metsälampien peruskauraa.
Kotajärvelle päätyy kätevästi, jos valitsee Mastomäen polun sijaan Kotajärven polun ja seuraa punaisia merkkejä. Me jouduimme sahaamaan vähän edestakaisin, mutta hyväkuntoista polkua pitkin koukku ei tuntunut pahalta. Käynti Kotajärvellä toi noin 1,4 kilometriä lisää pituutta retkellemme.
Siitä kohdasta, josta lähdimmekin parkkipaikan sijaan Kotajärvelle, oli enää alle kilometri takaisin autolle. Siinäkin lyhyessä ajassa Pyhä-Häkki onnistui tarjoamaan vielä jotain uutta.
Reitin loppuosa – tai alkuosa, jos kiertää vastapäivään – kulkee Riihinevan suolla pitkospuita pitkin. Itse asiassa Pyhä-Häkin pinta-alasta jopa puolet on suota, mikä tuntuu varsin yllättävältä. Kansallispuisto kun tunnetaan lähinnä metsästään.
***
Pyhä-Häkin kansallispuisto ilahdutti ja rauhoitti retkeilijää. Ikivanhan aarniometsän tunnelma hakee mielestäni vertaistaan. Jos metsät tuntuvat lähinnä vihreältä bulkilta, suosittelen lumoutumaan Pyhä-Häkistä.
Onko Pyhä-Häkin kansallispuisto sinulle tuttu?
Seuraa Tien päällä -matkablogia Facebookissa | Instagramissa | Blogit.fi-palvelussa | Blogipolku.fi-palvelussa.
Jep, Pyhä-Häkin metsät ovat paikoitellen todella näyttäviä. Itselle tulee mieleen Etelä-Suomesta ainoastaan Kurjenrahka ja Seitseminen, joissa on vastaavanlaista metsää. Onkin tullut mieleen, että moni kansallispuisto voisi olla vieläkin vaikuttavampi, jos metsiä olisi suojeltu huomattavasti pidemmän aikaa.
Mekin juuri kirjoitimme jutun Pyhä-Häkistä: https://www.matkallamissamilloinkin.com/pyha-hakin-kansallispuisto-retki-etela-suomen-vanhimpaan-aarniometsaan/. Tuolta on muuten löydettävissä vielä kaikista suurin puu, Vanhin iso puu. Se on kuitenkin vaikea löytää ja sijaitsee toisella puolella Viitasaarentietä.
Hei, onpa kiva tietää, että samanlaista taikametsätunnelmaa löytyy muualtakin! Kurjenrahka ja Seitseminen ovatkin olleet mielessä. Ja ihan totta tuo pointti siitä, että pidempään suojellut kansallispuistot olisivat varmaan monesti vaikuttavampia.
Kiitos linkistä, täytyypä käydä lukaisemassa juttu! 🙂
Itse kävin Pyhä-Häkissä keväällä ja onhan se tottavie upea kohde! Itsestä vielä se Riihinevan suo-osuus on vielä mukava piriste metsämaisemille ja mielelläni olisin pitkospuilla enemmänkin patikoinut. Tarvitsee joskus siellä tehdä pidempikin reitti! Ps. Itse viihdyn metsässä, siellä saa pääkoppa lepoa 🙂
Ihan totta, suo tuo kivaa lisämaustetta ja monipuolisuutta Pyhä-Häkkiin. 🙂 Pitkospuilla jaksaisi kyllä aina patikoida ties kuinka kauan. Metsässä todellakin saa pääkoppa lepoa.
Eipä ole tuttu, mutta olen nyt innostunut näistä kansallispuistoista sen verran, että niitä voisi alkaa käydä läpi. Katselin kerran karttaa minne oli merkitty kaikki Suomen kansallispuistot ja yllätyin itsekin miten monessa olin jo käynyt 🙂 Metsässä kävely laskee sykettä ja nollaa päätä mukavasti. Tarkoitus olisi lähteä kohta hakemaan metsän siimeksestä energiaa työpäivän päätteeksi.
Itse olen käynyt vasta alle 15 kansallispuistoissa eli yli puolet vielä jäljellä. Mutta onneksi! Riittää vielä samoiltavaa! 🙂
Voi, miten kaunis vanha metsä. Hienoimpia ovat tällaiset metsät, jotka saavat olla luonnontilassa. Mietin aina sitä, millainen valtava määrä elämää sinne kätkeytyy. Metsä ei tosiaankaan ole koskaan tylsä 🙂
Joo tämä oli kyllä aivan ainutlaatuinen metsä ja tosiaankin lumoavan kaunis. 🙂
Niin, vaikka Suomi on metsien maa, niin suurin osa on talousmetsää ja vaikka sekin voi olla ihan jees, niin eihän talousmetsä oikein yllätä ja puut kuitenkin korjataan melko nuorena.
Pari vuotta sitten pohjoisessa-Virossa ajellessani tajusin eron suomalaisen talousmetsän ja oikean metsän välillä..
Pitää laittaa tämä Pyhä-Häkki retkilistalle. Harmi vaan että tänne on minun kotoa noin 3,5 tunnin automatka. Pitäisi yöpyä jossain lähellä…
Juu sellainen ”perusmetsä” on tosiaan aika nähty ja mitäänsanomaton, vaikka luonnossa liikkuminen aina kyllä virkistääkin. Pyhä-Häkki on kyllä tosiaan käymisen arvoinen, kannattaa yhdistää se johonkin pidempään reissuun. Lähellä on esimerkiksi myös Salamajärven kansallispuisto. 🙂
Ennen en ollut kuullutkaan kyseisestä paikasta, mutta nyt kaksi postausta luettuani täytyy kyllä ehdottomasti laittaa (loputtomalta tuntuvalle :D) käyntilistalle. Mahtavia metsämaisemia ja erityisesti nuo pitkospuureitit ovat omaan makuuni. Ei ihme, että metsä on lähellä suomalaista sielunmaisemaa kun näitä kuvia katsoo.
Joo nyt Pyhä-Häkki on ollut ansaitusti vähän esillä, kun kaikki ravaavat kansallispuistoissa. 🙂 Loputon käyntilista on kyllä niin tuttu juttu! 😀
Kauniin näköistä! Suomalainen metsä näyttää aina niin ihanan rauhalliselle ja hiljaiselle. En ole koskaan käynyt Pyhä-Häkin kansallispuistossa mutta nyt siitä lukemani postaukset innoittavat kyllä sinne menemään. Jotenkin näen, että meidän perhe juuri nauttisi tuolla pitkospuilla ja järvellä oloilusta. Ehkä ei tänä vuonna enää päästä mutta ensi kesänä sitten.
Toivottavasti pääsette ensi vuonna nauttimaan Suomen metsistä, ovat kyllä kovin erityisiä – varsinkin Pyhä-Häkin kaltaiset harvinaisuudet.