Asikkala | syyskuu 2020
On aika aloittaa minun ja poikani yhteisen road tripin tarkempi ruodinta kansallispuisto kerrallaan. Reissumme alkoi Päijänteen kansallispuistosta Pulkkilanharjun luontopolulta. Se on kätevä tapa tutustua kansallispuistoon ilman venettä.
Auto kannattaa jättää Karisalmen sillan levähdyspaikalle, jolloin navigaattoriin näppäillään osoitteeksi Pulkkilantie 955. Parkkipaikalta löytyy puucee ja kesäisin siellä palvelee kioski. Etelästä päin ajettaessa vähän ennen Karisalmen siltaa löytyy Rantaterassi Reimari, joka palvelee vielä pitkälle syyskuussakin. Karisalmen sillan kupeeseen ajaa Helsingistä noin 1,5 tuntia.
Pulkkilanharjulla on mahdollista kiertää vain 2 kilometrin reitti tai sitten yhdistää siihen vielä 2,4 kilometrin lisälenkki. Päätin tietenkin kiertää koko potin. Luontopolku sijaitsee niin kauniilla paikalla, että odotukset olivat korkealla.
Reitti lähtee autotien toiselta puolelta parkkipaikkaan nähden. Luontopolku on merkitty sinisin merkein. Sen suositeltu kiertousuunta on myötäpäivään.
Matka alkaa pienellä nousulla harjun päälle. Polku on kapea ja kivikkoisessa kunnossa. Ajoittaisista korkeuseroista huolimatta kokonaisuudessaan Pulkkilanharjun luontopolku on varsin helppokulkuinen.
Matka jatkuu hetken harjun laella, kunnes laskeudutaan suhteellisen jyrkkiä puuportaita alas Päijänteen rantaan. Luonto on mäntyvoittoista ja kangasmaasto parhaimmillaan alkusyksyn iloisen värikästä.
Me kävelimme lähes koko reitin sateenvarjon alla. Sateesta johtuen Päijänne ei tainnut ihan päästä oikeuksiinsa, vaan hehkui sinisen sijaan harmaana. Vaaleat rantakivet näyttivät kyllä kauniilta apeana roikkuvaa horisonttia vasten.
Luontopolku jatkuu rantaviivaa mukaillen, mutta hieman etäällä rannasta. Polku on paikoitellen hyvin kivinen ja juurakkoinen, mutta muuttuu pian hyvin helppokulkuiseksi.
Edessä on tovi Pulkkilanharjun tyypillisintä maisemaa: kapeaa metsäpolkua, joka kiemurtelee häkellyttävän samankaltaisten mäntyryhmittymien välissä. Näkymä voisi olla tylsä, ellei olisi niin harmoninen.
Reitillä on pari pientä suppaa, joista ensimmäisenä saavumme Viinasaaren läheiselle. Viinasaarelta rengasreitti kaartaa takaisin kohti parkkipaikkaa.
Juuri ennen pitkospuilla päällystettyä kosteikkoa kuiva kangasmaasto muuttuu rehevämmäksi lehtimetsäksi.
Itse suppa ei ole tursuavine heinäkasvustoineen juuri minkään näköinen. On sitä paitsi täysi työ pysyä liukkaiden pitkospuiden päällä, kun sivulta puskevat lehtipuut ovat vallanneet puolet kävelytilasta. Ne puut eivät ymmärrä mitään ihmisten personal spacesta.
Täällä supan kyljestä löytyy Viinasaaren läheisyydestä kertova kyltti. Itse saarta emme lähteneet tiirailemaan, koska meillä oli hirveä sähellys saada retkieväät syötyä tihkusateessa hyttysten vaaniessa. Evästauko paljasti yhden Pulkkilanharjun luontopolun suurimmista puutteista: siellä ei ole mitään selkeää taukopaikkaa. Ei penkin penkkiä koko 4,4 kilometrin aikana.
Kuivalla ja kauniilla säällä ongelma ei olisi niin suuri, mutta kosteassa säässä keskellä ei-mitään pysähtyminen on todella epäkäytännöllistä. Maassa möyrivä lapsi on likainen ja vaatteet märkiä siinä vaiheessa, kun matkaa täytyy jatkaa.
Viinasaaren kyltiltä jatkettaessa matkaa reitti kiertää sen pienen supan toiselta puolelta, minkä jälkeen kuljetaan pitkään samaa polkua kuin supalle tultaessa. Meillä onni kääntyi paluumatkalla sen verran, että sade vihdoin taukosi. Kävimme siispä uudelleen ihailemassa Päijänteen seesteistä maisemaa.
Mieliala koheni huomattavasti, kun aurinko alkoi pilkistää mäntyjen latvojen takaa. Askel tuntui kevyeltä.
Reitti haarautuu vielä kerran ennen loppua. Myötäpäivään kiertäessä viimeinen kilometri kulkee lähempänä Pulkkilantietä. Halutessaan voisi vielä kerran kulkea Päijänteen puolta ja nousta ylös ne samat puurappuset, joita pitkin laskeuduttiin rantaan. Se on hienompi reitti, mutta me valitsimme polun, jota emme olleet vielä kulkeneet.
Sen varrella ei enää ollut mitään kovin ihmeellistä, mutta sieltä löytyi toinen pieni suppa. Pian sen jälkeen 4,4 kilometrin taival on ohi.
Jotenkin luontopolku jätti hieman valjun fiiliksen ja sai toivomaan siltä jotain vähän enemmän. Toki harjulla oli hetkensä, mutta yleisesti ottaen Pulkkilanharjun luontopolku oli vähän yksitoikkoinen, koska varsinkin perus mäntymetsä tuntuu aika nähdyltä. Myös huono palvelutaso ärsytti, kun koko reitin varrella ei ole penkin penkkiä.
On täällä toki hetkensä ja niistä säväyttävimmät koetaan varsin alussa Päijänteen rannassa. Järvi vain ei ollut ihan parhaimmillaan tällaisena harmaana päivänä, jona me siellä olimme.
Vaikka luontopolku ei ollut upeimmasta päästä, ajomaisemiltaan Pulkkilanharju on satumaisen kaunis. Suosittelenkin kaikkien autoilevan Pulkkilantien 314 jommin kummin päin.
Onko Pulkkilanharjun luontopolku sinulle tuttu?
Seuraa Tien päällä -matkablogia Facebookissa | Instagramissa | Blogit.fi-palvelussa | Blogipolku.fi-palvelussa.
Olen kävellyt tuon saman reitin joskus, mutta ei mikään ihmeellinen. Nyt kesällä kävin ekan kerran Päijänteen kansallispuiston Kelventeen saaressa (yhteysalus Padasjoelta tai tuolta Kariniemestä) ja se antoi hiukan erilaisen tuntuman puistoon. Tosin maastoltaan Kelvenne on myös tuollaista mäntykangasta, mutta siellä on kivoja hiekkarantoja ja taukopaikkoja.
Kyllä mä mielelläni kävisin vielä siellä Kelventeessä, silläkin uhalla, että mäntymetsä tursuisi korvista ulos. Taukopaikat ja hiekkarannat olisivat kyllä jo iso parannus Pulkkilanharjuun.
Vähän samaa mieltä tuosta Pulkkilanharjusta. Itseäni ehkä eniten haittasi autojen ääni, joka kuului pääosan koko reitistä. Ehkä tuo Kelvenne tosiaan on kivampi, vaikka sekin tosiaan pääasiassa tuollaista mäntykangasta on. Mutta hiekkarantoja ja taukopaikkoja tosiaan on, kuten Sarsa kirjoitti.
Jep, autojen ääniä tosiaan kuului jonkin verran, mutta meidän vierailun aikaan ei häiriöksi asti. Selkeästi Pulkkilanharju on autoilijan taivas, ei patikoijan. Katsotaan, jos joskus päädyn Kelventeelle, mutta ei se nyt ensimmäisenä ole listalla kuitenkaan.
Kuulostaapa erikoiselta, että siellä ei ollut mitään taukopaikkaa eli ilmeisesti alueella ei voi myöskään yöpyä? Olen kuvitellut, että nämä rakennetut taukopaikat löytyvät vakiovarausteena kansallispuistoista eli se olisi ikän kuin osa konseptia.
Mustakin se oli kovin erikoista. En tiedä siitä yöpymisestä mitään, kaipa sinne teltan voi jonnekin rantatörmälle halutellaan pystyttää, mutta tulentekopaikkaa ei ole. Voi olla, että ihan jokaiselle reitille ei aina taukopaikkoja rakenneta, mutta olisin kuvitellut, että näin suositussa paikassa olisi.