Utrecht | tammikuu 2012
Mietin, mikä olisi paras tapa kirjoittaa vaihto-opiskelusta Hollannissa, kun vaihtarielämästä on kulunut jo reilusti yli neljä vuotta. Päätin nyt alkaa kirjoittaa kuukausikohtaista muisteloa vaihto-opiskelustani Hollannin neljänneksi suurimmassa kaupungissa Utrechtissa. Pyrin tavoittamaan mahdollisimman hyvin sen ajan tapahtumat ja fiilikset – luvassa on aika häikäilemätöntä vaihtariharlekiinia – mutta myös antamaan tarpeellisia vinkkejä tuleville vaihtareille. Aiemmin olen kirjoittanut muun muassa vaihdon ikävämmistä puolista, ja muut vaihtoon liittyvät jutut löytyvät vaihto-tagin takaa.
Aloitetaan siis tammikuun 26. päivästä vuonna 2012. Opiskelin journalismia Haaga-Heliassa, ja nyt olin lähdössä viideksi kuukaudeksi opiskelijavaihtoon Hollantiin Utrechtiin. Olin valinnut Utrechtin, koska siellä pääsisin opiskelemaan Hogeschool Utrechtin European Culture & European Journalism -ohjelmaan. Kurssikokonaisuuteen kuului muun muassa taidehistoriaa, Euroopan kaupunkikehityksen historiaa, eurooppalaiseen fiktioon tutustumista ja monia muita minua kiinnostavia aiheita.
Sain tietää vaihtoon pääsystä jo maaliskuussa 2011, enkä mennytkään sinä vuonna ollenkaan ulkomaille yhtä Tallinnan-risteilyä lukuunottamatta. Halusin olla Suomessa ikään kuin varastoon, koska pian en tulisi Suomeen melkein puoleen vuoteen.
Tässä minä siis olin, lentokentällä tammikuisena pakkasaamuna.
Poikaystäväni oli vienyt minut kentälle. Olin aloittanut itkumaratonin jo edellisenä iltana ja sama meno jatkui aamulla niin kotona Töölössä kuin lentokentälläkin.
Lakkasin parkumasta vasta päästyäni turvatarkastuksesta pois. Silloin ryhdistäydyin ja hain kahvia. Minulla oli ensin välilasku Oslossa ja vasta sen jälkeen pääsisin Schipholiin Amsterdamiin.
Kaikki jännitys katosi, kun kone nousi ilmaan. Tunsin vain ääretöntä rauhallisuutta, olin täysin valmis.
Oslon lentokentällä söin ceasarsalaattia ja kävin ostamassa itselleni ”vaihtohajuveden”. Se oli Victor & Rolfin sesonkihajuvesi, yksi Flowerbomb-tuoksuperheen pulloista. Sitä käytin koko vaihdon ajan.
Amsterdamissa kohtasin heti ensimmäisen vastoinkäymisen: en saanut ostettua Visalla junalippua lentokentän automaatista. Tämä Hollanin Visa-vastaisuus oli koko vaihdon ajan yksi suurimmista inhokkiasioistani muuten niin mahtavassa Hollannissa.
Olin tullut Helsingistä erään toisen Haaga-Heliassa opiskelevan tytön kanssa. Hänkin oli tulossa Utrechtiin, mutta ensimmäisen viikon hän asuisi ystävänsä luona Amsterdamissa. Tuo Hollannissa asuva ystävä osti minulle junalipun paikallisella kortilla, kiitos hänelle siitä.
Matkustettuani reilu puoli tuntia junalla saavuin uuteen kotikaupunkiini. Oli jo ilta ja Utrechtissakin oli aika kylmä. Muistan, kuinka taksi kaarsi keskustan Neude-aukiolta Voorstraatille. Ihastelin vierivieressä poseeraavia kapoisia taloja.
Majoituin ensimmäiseksi viikoksi Biltstraatilla sijaitsevaan Stone-hostelliin – pääsisin omaan huoneeseeni Beneluxlaan-asuntolaan vasta helmikuussa. Kirosin heti hostellin jyrkkiä ja kapeita portaita, joita pitkin jouduin raahaamaan painavaa laukkuani, tervetuloa Hollantiin.
Minun piti saada syötävää, joten menin tien toisella puolella olevaan Kippersluis-nimiseen markettiin. Ostin muun muassa maitoa, ja totesin sen olevan hyvää. Se tuntui suurelta voitolta. Ja lisäksi kaupasta sai salmiakkia! Jo sinä esimmäisenä iltana tiesin, että tulisin pärjäämään Hollannissa oikein mainiosti. Oli salmiakkia ja hyvää maitoa.
Seuraavana päivänä matkasin jännittyneenä bussilla noin neljän kilometrin päähän Uithofin kampusalueelle. Siellä sijaitsivat sekä Utrechtin yliopisto että oma opinahjoni Hogeschool Utrecht, joka vastaa ammattikorkeakoulua.
Ensimmäisessä kaikille Hogeschoolin oppilaille yhteisessä infotilaisuudessa pyydettiin kaikkia Beneluxlaaniin majoittuvia nostamaan kätensä ylös. Nostin käteni ylös ainakin kahdeksan muun vaihtarin kanssa. Se oli kuulemma biletalo, josta oli tullut paljon valituksia. Ajattelin, että tuskinpa se olisi niin paha – ja ainakin se oli koulun vuokranvälitystoimisto SSH:n halvin asunto.
Sinä päivänä opin myös sen, että hollantilainen lounas tarkoitti kolmioleipiä. Siis mitä? Olin odottanut vatsa kurnien jotain pasta bolognesea tai edes keittoa, mutta sen sijaan sain kylmiä kolmioleipiä. En ollut ainoa asiaa ihmettelevä ulkomaalainen.
Myöhemmin samana päivänä tutustuin kahden ruotsalaisen luokkatoverini kanssa Utrechtin keskustaan. Samoilimme Oudegracht-kanaalin alueella, ja ihmettelin, miten voisin ikinä oppia kulkemaan kaupungin sokkeloisilla kujilla. Kaikki näytti samalta, mutta kauniilta.
Opin kuitenkin, että Neude-aukio oli se, jolla istui Miffi-jänis ja että hienon goottimaisen tornin nimi oli Dom.
Silloin Utrechtissa oli meneillään Occupy Utrecht -liike, joka piti kotiaan lähellä vallattua taloa. Talon julkisivua koristi jonkinlainen torakka. Nykyään talo on jo tyhjennetty.
Söimme Oudegrachtilla Vers-nimisessä ravintolassa, jossa sai muun muassa indonesialaista ruokaa. Ravintolan seinällä oli yrittilajiltelma, josta sai nyhtää makua omaan ruokaansa.
Seuraavana päivänä opin tuntemaan Utrechtia lisää. Silloin meillä oli oppilasjärjestö ESN:n järjestämä tutustumispäivä. Pääsimme kävelemään kahden paikallisen kanssa kaupungille. Hollantilaismiehet veivät meidät muun muassa Broodje Mario -snägärille, jostai sai ostaa samannimistä sämpylää. Salamia, juustoa, kasviksia, pepperonia ja chorizoa sisältävä sämpylä oli paikallisten suosikki, mutta minusta se on edelleen turhan kuiva. Missä oli kastike??
Tutustuin sinä päivänä kanadalaiseen luokkatoveriini E:hen, jonka kanssa satuimme pääsemään samaan tutustumisryhmään. Meitä yhdisti myös Beneluxlaan, jonne olimme molemmat muuttamassa. Silloin olimme vielä naiivin toiveikkaita tulevasta asumuksestamme… Myöhemmin E:stä tuli huonetoverini ja yksi parhaista ystävistäni.
Tutustumispäivänä pääsimme myös veneretkelle Oudegrahtille. Näimme veneestä käsin muun muassa kaupungin kapeimman talon. Meille myös opetettiin, että jos pysäköimme pyörän kanaalin läheisyyteen, on pyörä kiinnitettävä jämerällä lukolla kaiteeseen – muuten oman menopelin saattaa löytää kanaalista uiskentelemasta.
Olipa tutustumispäivässä toinenkin hauska asia, nimittäin meidän oppaamme. Pidimme miesoppaitamme E:n kanssa varsin surkeina Utrechtin esittelijöinä, he kun tuntuivat aina kävelevän meitä vaihtareita edellä ja keskustelevan hollanniksi keskenään. He myös väittivät, että erään utrechtilaisen rakennuksen katolla oli lentävä lautanen – minulla kesti useita kuukausia tajuta, että he olivat oikeassa eivätkä vain huijanneet meitä. Silloin tammikuisena tutustumispäivänä emme vielä tienneet, että näistä kahdesta hollantilaismiehestä tulisi yksiä parhaita ystäviämme, E alkoi jopa seurustella toisen kanssa.
Tässä olivat tärkeimmät muistoni vaihtarielämän ensimmäisiltä päiviltä tammikuussa 2012. Seuraavana vuorossa on helmikuu, jolloin minulle ja ystävälleni selvisi karmaiseva totuus tulevasta asuinpaikastamme…
Muistatteko te vielä vaihtonne ensimmäisiä päiviä?
Piditkö lukemastasi?
Seuraa FIFTYFIFTY-blogia Facebookissa | Instagramissa | Blogit.fi-palvelussa | Blogipolku.fi-palvelussa.
