Syksy tuli ja kaikki on toisin

Sitten viime kirjoituksen elämäni on mullistunut perinpohjaisesti: minusta on tullut äiti.

Aleksis Kiven päivänä 10.10. syntyi ihanan suloinen poikamme, joka tätä kirjoittaessani nukkuu levollisesti unipesässään.

On vaikea kirjoittaa hänestä, koska haluaisin epätoivoisesti välttää kaikki aiheen ympärillä pyörivät kliseet, jotka tuntuvat latistavan tuntemukseni. Miten osaisin sanoittaa sitä valtavaa rakkauden tunnetta, joka minut täyttää, kun poika makaa sylissäni ja katsoo minua tummilla, lautasen kokoisilla silmillään? Häneen on ollut niin helppo rakastua.

Elämäni on siis ollut varsinaista vauvakuplaa viimeiset reilu neljä viikkoa. Ensimmäisen parin viikon aikana ne kerrat, kun poistuin kotoa saattoi laskea yhden käden sormin. Nyt olemme jo matkustaneet pienen kanssa metrossa, syöneet ensimmäistä kertaa tissiä julkisella paikalla – viisi minuuttia Nordean odotushuoneessa ennen kuin meidät häädettiin lounastunnin takia pois – ja ottaneet päivittäiset vaunulenkit säännöllisiksi.

Ensimmäinen vapaailta ilman vauvaa on edessä tällä viikolla. Minut on kuitenkin yllättänyt se, miten vähän tarvitsen omaa aikaa ilman vauvaa. Eniten rauhaa kaipaisin oikeastaan öisin, jolloin poika herää säännöllisesti noin 2,5 tunnin välein. Sekin on yllättänyt, että en ole menettänyt järkeäni samaa tahtia, kun makoisat 9-10 tunnin yöunet ovat romahtaneet levottomiin pätkätorkkuihin.

Kenties vaikeinta imetyksen lisäksi – ei mennä siihen, huoh – on ollut tottua ajatukseen siitä, että päivieni tärkein tehtävä on ruokkia ja huolehtia tästä ihanasta ihmislapsesta, eikä minun tarvitse saada mitään muuta aikaiseksi koko päivänä. Olen saattanut soimata itseäni siitä, että en taaskaan päivän aikana lukenut kirjaa, kirjoittanut blogia tai tehnyt joitain muita mielestäni tärkeitä asioita. On vaikeaa tajuta, että on ihan ok lojua sohvalla päivät pitkät ja vauvan nukkuessa ahmia ruokaa sen sijaan, että tekisi jotain tuotteliasta. Syöminen on varsin tärkeää, olen kuullut.

Vauvan syntymän lisäksi kuukauden sisällä on muuttunut yksi toinenkin merkittävä asia: me nimittäin päätimme luopua rakennusprojektista. Kesäkuulumisten aikaan kerroin, että olemme ostaneet keväällä Puistolasta tontin, jolle aioimme rakentaa meille oman kodin. Kaksi päivää ennen vauvan laskettua aikaa päätimme, ettemme haluakaan rakentaa samaan aikaan, kun meillä on pieni vauva. Tajusimme, että palaisimme loppuun alta aikayksikön.

Olimme haaveilleet projektin keskeyttämisesta jo aiemminkin, koska se ei tuntunutkaan ihan omalta. Aina olimme kuitenkin ajatelleet, että emmehän me voi siitä vetäytyä kun olemme leikkiin ryhtyneet. Joskus on kuitenkin viisautta luovuttaa.

Päätöksen jälkeen tapahtui paljon. Seuraavana päivänä siitä, kun vihdoin uskalsimme jättäytyä projektista kesken kaiken, menimme kolmeen asuntonäyttöön. Sen piti olla vain inspiraation hakemista ja fiiliksen nostatusta, mutta viimeisen asunnon kohdalla tämä aie unohtui. Ihastuimme molemmat Pukinmäessä uuteen paritalon puolikkaaseen, jossa oli paljon samaa, mitä olisimme omaankin taloomme halunneet.

Illalla juttelimme vakavasti Pukinmäen kämpästä: meidän varmaan kuuluisi nyt ottaa rauhallisesti ja pohtia tarkkaan seuraavaa siirtoa, mutta samaan aikaan meitä molempia harmittaisi, jos paritalo myytäisiin.

Seuraavana päivänä, maanantaina 7. lokakuuta – eli poikamme laskettuna päivänä – pyysimme yksityisnäyttöä asuntoon ja teimme ehdollisen tarjouksen. Tiistaina 8.10. neuvottelin meille pankkilainaa ensimmäisten supistusten tullessa, keskiviikkona olin jo aivan poissa pelistä, mutta kauppa varmistui. Torstaina hän syntyi.

Nyt kuukautta myöhemmin Herttoniemen asunto on jo tyhjennetty ja olemme kotiutuneet Pukinmäkeen. On kiehtovaa muuttaa alueelle, josta ei tiedä etukäteen juuri mitään. Olemme viihtyneet pikku Rusinan kanssa täällä enemmän kuin hyvin.

Tämä on viides asunto, jossa asumme Pyryn kanssa yhdessä. Naureskelin, että olemme liikkuneet Helsingissä kymmenen vuoden aikana kaikkien julkisten liikenneyhteyksien varrella: ensin raitiovaunuverkoston vieressä Töölössä, sitten bussiyhteyksien päässä Maunulassa, jonka jälkeen metron varrella Kalasatamassa ja Herttoniemessä ja nyt lopulta pääradan varrella Pukinmäessä.

Elämänmuutosten vauhti on ollut nyt niin päätä huimaavaa, että loppuvuoden haluamme vain olla. Yhdessä vaiheessa mietimme, että olisimme lähteneet jonnekin aurinkoon nyt talvella, mutta juuri nyt se tuntuu liialta. Katsotaan keväällä uudestaan, viimeistään silloin voisi olla pikkukaverin ensimmäisen ulkomaanmatkan paikka. Nyt on aika rauhoittua ja keskittyä uuteen elämään kolmihenkisenä perheenä.

Kevään matkakohde on vielä suuri kysymysmerkki. Alkujaan olin unelmoinut Japanista, mutta olen alkanut pohtia, onko se liian haastava kohde ensimmäiselle reissulle vauvan kanssa. Olen kuullut ja lukenut, että Tokio ei ole maailman helpoin paikka rattaiden kanssa.

Todennäköisintä on siis, että aloitamme maailmaan tutustumisen Euroopasta. Olemme pohtineet Skotlannin ylämaita ja Toscanaa. Yksi vaihtoehto on Algarve – meillä on nimittäin vakavassa pohdinnassa talvipako Espanjaan tai Portugaliin, joten voisi olla paikallaan käydä katsomassa, millaisesta paikasta sitä oikeastaan unelmoi.

Blogi on tulevina kuukausina varmasti tavallista hiljaisempi, mutta pyrin silti kirjoittelemaan juttuja joka kuukausi. Tulossa on postauksia esimerkiksi kesän road tripiltä, New Yorkista, Raaseporista ja Utrechtista.

Nyt täytyy mennä, vauva on taas hereillä.

Seuraa Tien päällä -matkablogia Facebookissa | Instagramissa | Blogit.fi-palvelussa | Blogipolku.fi-palvelussa.