Lissabon & Utrecht | toukokuu 2012
Toukokuu oli toisiksi viimeinen kuukausi viisi kuukautta kestävässä vaihdossani. Olen aiemmin kirjoittanut helmi-, maalis– ja huhtikuun muistelmat. Vaihdon ensimmäisten päivien muistelot voi lukea täältä.
Huhtikuu oli täynnä karkeloita ja juhlia, jotka huipentuivat kaksipäiväisiin Queen’s Night ja Queen’s Dayhin. Meno Utrechtissa oli ollut sen verran railakasta, että reportaasimatkani Lissaboniin tuli kuin tilauksesta.
Opiskelin siis Hogeschool Utrechtissa European Culture & European Journalism -koulutusohjelmassa, johon kuului kampuksella opiskelun lisäksi toukokuussa tehtävä reportaasimatka. Jokaisen oppilaan täytyi mennä johonkin Euroopan kaupunkiin ja tuottaa siellä kolme artikkelia koulun lehteen. Kantavana teemana oli gentrifikaatio, johon olimme perehtyneet myös maaliskuussa luokan yhteisellä retkellä Berliinin. Tarkoitus oli, että kaikki menisivät yksin eri kaupunkeihin.
Minä päädyin menemään Lissaboniin, jossa olin ollut ensimmäisen kerran vuonna 2006. Silloin olin yhdeksännellä luokalla, ja meidän kieliluokkamme kolme vuotta kestänyt rahankeruu huipentui Portugalin-luokkaretkeen.
Olin jo 16-vuotiaana ihastunut Lissaboniin kovasti, joten paloin halusta mennä takaisin. Lisäksi olin ystävystynyt paikallisen ystäväluokan oppilaaseen, jonka halusin myös nähdä pitkästä aikaa. Koska hänellä oli kädet täynnä opintoja, asuin ensimmäisen viikon Lissabonin keskustassa sijaitsevassa Yes-hostellissa ja vasta toisen viikon ystäväni perheen luona Almadassa.
Voi että oli ihana palata näihin maisemiin kuuden vuoden jälkeen!
Vietin aikaa hostellissa tapaamieni ihmisten kanssa, kävin yksinäisillä kävelyillä ja ilmaisilla kävelykierroksilla. Tein myös kymmeniä haastatteluja, joista suurin osa liittyi Bairro Alton kaupunginosaan. Siellä gentrifikaatio oli hyvin nähtävissä: alueesta oli tullut varsin trendikäs ja monet halusivat sinne asumaan. Toisaalta siellä asui vielä iso liuta vanhuksia, jotka joutuivat sietämään meluisaa yöelämää, koska eivät voineet muuttaa muuallekaan. He olivat aikoinaan saaneet asuntonsa halvalla, eikä heidän vuokriaan oltu sittemmin juuri nostettu, minkä vuoksi monet vanhuksista kokivat olevansa loukussa bilekaupunginosassa.
Kävin myös retkellä Sintrassa ja kuuntelemassa fadoa Alfamassa, lisää hehkutusta Lissabonista olen kirjoittanut täällä.
Oli myös aivan mieletöntä tavata vanhaa ystävää kuuden vuoden takaa. Edellisellä tapaamisellamme olimme hyppineet lapsuudenkotini olohuoneessa, kun Lordi voitti euroviisut.
Ystäväni J opiskeli hammaslääkäriksi ja sainkin nähdä hänen kauttaan paljon paikallista opiskelijaelämää. Heillä oli toukokuussa käynnissä jonkinlaiset bakkanaalit, jossa fuksit saivat mopokasteen ylemmän vuosikurssin oppilailta. Toisen vuoden opiskelija J oli ollut konttausvuorossa edellisenä vuonna, mutta nyt hän sai verhoutua tyylikkääseen mustaan viittaan.
Kävimme J:n kanssa myös Cascaisissa, joka on suosittu rantakohde Lissabonin lähellä. Sää ei ollut kovinkaan aurinkoinen, mutta pyöräretkeen se oli sopiva.
Luonto Cascaisissa on komean karua.
Kun kaksi viikkoani Portugalissa oli tullut täyteen, oli aika jättää taas jäähyväiset J:n kanssa. Itkimme yhtä vuolaasti kuin kuusi vuotta aiemmin, ja vannoimme, että näkisimme ennen kuin toiset kuusi vuotta on kulunut. Kello tikittää, sillä nyt on mennyt jo neljä ja puoli vuotta.
Ihana jälleennäkeminen ja festarimatka Belgiaan
Kun me Las Senzan tytöt olimme olleet kukin omilla tahoillamme – Lissabonissa, Corkissa, Bergenissä, Bilbaossa ja Budapestissa – jo pari viikkoa, oli ikävä tietysti kova. Olimme niin tottuneita viettämään joka päivä tiiviisti aikaa yhdessä Utrechtissa, että muutama viikko erillään tuntui pieneltä ikuisuudelta. Toukokuun puolivälissä meillä olikin sitten riemukas jälleennäkeminen.
Juhlittuamme Z:n synttäreitä perinteisesti Parnassoksessa lähdimme viikonloppureissulle Bree-nimiseen belgialaiseen maalaiskylään, jossa ESN järjesti festarit. Esiintyjät olivat joitain hollantilaisbändejä, joista en tunnistanut yhtääkään, mutta se ei haitannut menoa.
Ulkoilmakonsertin lisäksi festarialueella oli dj-keikkoja sisätiloissa. Me kaikki festarilaiset nukuimme armeijanvihreillä retkisängyillä aivan kylki kyljessä.
Bree oli tylsän tavallinen maalaiskaupunki, jossa ei tuntunut olevan juuri mitään. Tai oli siellä lehmiä sekä minun nimeäni kantava kauneussalonki.
Kävimme myös paikallisessa ruokakaupassa ja dagen eftereissämme söimme lihatiskin maistiaisia vähän enemmän kuin olisi ollut soveliasta. Kaiken kaikkiaan siis aivan mielettömän hauska reissu, joka tuntui silloin ekstraihanalta, koska olimme olleet alkukuukauden erillämme.
ESN Suond Festivaleilla tutustuin muuten australiasmieheen, joka liittyi tiiviiksi osaksi ystäväporukkaamme viimeiseksi kuukaudeksi. Tavallaan harmittaa, että tiemme risteilivät vasta näin myöhään, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Hänen kanssaan reissasin sitten kaksi vuotta myöhemmin Australiassa.
Toukokuun lopulla tihkusateen luvattu maa Hollanti kohtasi oudon sääilmiön – tuli viikon kestävä helleaalto! Sekin aika muistuu mieleeni aivan mahtavana. Koska Utrechtissa ei ole biitsiä kuten vaikkapa Haagissa, keksimme varsin luovan keinon saada viilennystä tukahduttavan kuumuuden keskelle. Kävimme paikallisessa leluliikkeessä ja ostimme peräti kaksi ilmalla täytettävää lasten uima-allasta. Lopulta pumppasimme niistä vain toisen täyteen, koska altaan täyttäminen oli niin työlästä.
Ensimmäisellä kerralla käytimme vanhaa kunnon ketjua, jossa minä täytin ämpärin sisällä keittiössä, annoin sen ikkunassa päivystävälle E:lle, joka ojensi sen katolla seisovalle kämppisellemme, joka kaatoi sen altaaseen. Voitte kuvitella, kuinka työlästä se oli.
Niinpä kävimme ostamassa letkun, joka meidän oli tarkoitus kiinnittää keittiön hanaan, jolloin saisimme vettä paljon nopeammin. Sekään ei ollut aivan vedenpitävä (pun intended) suunnitelma, sillä letku päästi vettä matkan varrella aika paljon. Keittiömme lattia oli jälleen kerran aika karmea näky.
Mutta me nautimme kattouima-altaastamme koko helleviikon ajan. Se vasta oli elämää. Meillä kävi paljon vieraitakin, söimme katolla, luimme katolla – oikeastaan ainoa, mitä emme siellä tehneet oli nukkuminen.
Ja koska australialainen T oli liittynyt kirjavaan joukkoomme ESN Sound Festivalin jälkeen, söimme aika usein T:n lempiherkkua kapsalonia. Kapsalon on hollantilainen erikoismättö, jossa on ranskalaisia ja kebabia, jotka peitetään tuhdilla juustolla ja työnnetään uuniin. T oli hulluna kapsaloniin, ja kyllähän se hyvää on.
Life was good on the roof top, mutta kaikki hyvä loppuu aikanaan. Grillattuamme viikonpäivät katollamme saimme uhkakirjeen vuokraisännältämme SSH:lta. Jostain he olivat siis saaneet tietää, että olimme asentaneet uima-altaan katolle, jonne meitä oli kokonaan kielletty menemästä. Jollemme poistaisi uima-allasta heti, joutuisimme maksamaan katon korjaukseen kuluvat kustannukset.
Päätimme totella kehoitusta ja purimme uimalan. Olihan se vähän hölmöä laittaa monta kuutiota vettä tasakaton päälle, mutta ei sitä oikein osaa katuakaan.
Uima-allasta ei enää siis ollut, mutta hyvät ilmat jatkuivat vielä kesäkuun alkupuolella.
Kesäkuussa lähtisimme kotiin, joten valmistauduimme tekemään monia asioita viimeisen kerran. Ja voi, mikä kuukausi siitä tulikaan!
Piditkö lukemastasi?
Seuraa FIFTYFIFTY-blogia Facebookissa | Instagramissa | Blogit.fi-palvelussa | Blogipolku.fi-palvelussa.