Rautavaara | heinäkuu 2018
Minua on purrut kansallispuistokärpänen. Rakastan kansallispuistoihin tutustumista niin Suomessa kuin ulkomaillakin, koska usein niissä näkee kunkin maan ja alueen kallisarvoisimpia luonnonihmeitä.
Suomessa kansallispuistoihin liittyy yksi aika ihana asia verrattuna vaikkapa Yhdysvaltojen kansallispuistoihin: täällä saa usein olla ihan rauhassa, täydellisen hiljaisuuden keskellä. Joten aina jos se vain suinkin on mahdollista, ujutan kotimaanlomaan vierailun jossain kansallispuistossa.
Psst! Kansallispuisto-tägin takaa pääset lukemaan juttujani kansallispuistoista meiltä ja maailmalta.
Heinäkuussa lomaillessamme Katinkullassa oli tietysti taas päästävä johonkin Kainuun tai lähialueen kansallispuistoon. Edellisellä kerralla vuonna 2016 kävimme Hiidenportin kansallispuistossa, tällä kertaa kohteeksi valikoitui Vuokatista tunnin päässä oleva Tiilikkajärven kansallispuisto.
Tiilikkajärven kansallispuisto sijatsee pääasiassa Pohjois-Savossa Rautavaaran kunnassa. Hyvä paikka aloittaa retkeily on Sammakkotammen opastuspaikka, joka on auki ympäri vuoden. Toinen vaihtoehto retkipäivän aloitukseen on Pohjoisniemi, jossa ei kuitenkaan ole talvikunnossapitoa.
Minä, äiti ja koira huristelimme Sammakkotammelle, jossa ensimmäisenä vastassa on Sammakkojärvi. Sieltä lähtee 7 kilometrin rengasreitti Uitonkierto, jonka voi kiertää periaatteessa kummin päin vain. Suositeltu kiertosuunta on kuitenkin myötäpäivään.
Koska heinäkuu oli ennätyshelteinen – nytkin paistuimme yli 30 asteen lämmössä – ajattelimme Uitonkierroksen olevan liian pitkä karvaiselle seuralaisellemme. Niinpä lähdimme vain kävelemään siihen suuntaan, joka näytti kaikista houkuttelevimmalta.
Lähdimme Sammakkojärveltä oikealle kulkemaan pitkospuita pitkin suoalueelle. Uhmasimme siis suositeltua kiertosuuntaa ja menimme heti vehreille aapasoille, jonne Uitonkierto päättyisi.
Kulku oli tietysti miellyttävää ja helppoa, mutta ongelma oli ilmeinen: täällä ei ollut juuri mitään suojaa paahtavalta heinäkuun auringolta. Koira läähätti jo alkuvaiheessa varsin kiivaasti.
Välillä reitti onneksi vei myös veden äärelle ja koira pääsi kahlaamaan veteen. Hassu sattuma, mutta olimme matkalla Tiilikkajärvelle kuulleet radiosta varoituksia siitä, miten tällaiset helteet voisivat johtaa koiran lämpöhalvaukseen jo ihan kävelylenkillä. Sellaisissa tilanteissa yksi ensiapukeino olisi viilentää koiran raajoja. Siitä Liinu tuntui nyt itse tekevän.
Jatkoimme kuitenkin vielä matkaa, sillä suoalueella kävely oli kuumuudesta huolimatta miellyttävää. Vaikka suurimmaksi osaksi olimme tosiaan avosuolla, toisinaan pitkospuut johtivat pieneen kangasmetsäsaarekkeeseen, jossa pääsi hieman varjoon.
Ja toisinaan vasemmalla puolellamme pilkottivat Orilahden veet.
Vihdoin päätimme kääntyä takaisin Sammakkojärvelle, jotta taival ei muodostuisi liian raskaaksi Liinulle. Paluumatkalla se jatkoi nokkelaa viilennyskeinoaan pistäytymällä suossa tämän tästä.
Uteliaisuus Sammakkojärven toista puolta kohtaan oli kuitenkin kova, joten ajattelimme kävellä hieman sielläkin. Lähdimme nyt siis oikealle ja ikään kuin aloitimme alusta Uitonkierroksen. Oli varsin ihmeellistä, miten erilaista luonto oli järven oikealla puolella: nyt meitä odotti suomaisemien sijaan vihreä koivikko.
Tällä puolella polku kulki varsin perinteikkään sekametsän keskellä ja Sammakkojärvi vilkkui alinomaan vasemmalla puolella.
Varsin pian äiti päätti kääntyä kokonaan takaisin Liinun kanssa, jotta välttäisimme radiossa kuvaillun kauhuskenaarion lämpöhalvauksesta. Minua jatkaminen kuitenkin poltteli, sillä uskoin parhaiden näkymien olevan vasta edessä. Olin etukäteen lukenut, että rengasreitin puolivälissä, lähellä Uiton kämppää kahdelta sillalta avautuisi hienot maisemat lähimaastoon.
Niinpä jaoimme jäljellä olevan veden – jota pakko sanoa, oli jo alkuunsa liian vähän – ja minä jatkoin yksin eteenpäin.
Olin aivan yksin, polulla ei tullut vastaan yhden yhtä muuta retkeilijää. Päätin alkaa papattaa itsekseni, jotta pitäisin mahdolliset karhut loitolla. Alkuun itsekseen höpöttely sujui hyvin, mutta mitä pidemmälle menin, sen vaivalloisemmaksi se kävi. Oli säästettävä energiaa, koska toisin kuin helppokulkuisella suoalueella, täällä maasto oli mäkistä ja polulla oli myös valtavia kivenmurikoita.
Kun olin päässyt Sammakkojärven toiseen päähän, edessä oli vielä arviolta ainakin 1,5 kilometriä ennen päämäärääni.
Sammakkojärven jäätyä taakse, jatkui maasto harjuisena. Pian oikealla puolella alkoi vilkkua Autiojärvi. Olin siis jo varsin lähellä, sillä Autiojärven pohjoispäässä odottaisivat ne kehutut maisemat.
Päästessäni vihdoin Autiojärven ensimmäiselle sillalle olin aivan punainen ja hikoilin kuin pieni sika. Kädet kuumasta ja janosta täristen – vettä piti säännöstellä, jotta se riittäisi paluumatkalle – nostin kameran laukaisuasentoon ja ikuistin maisemat sillan molemmin puolin.
Näkymät olivat ihana sekoitus taivaan sineä ja metsän vihreyttä. Suomen suvi täydessä loistossaan, ilman mitään merkkejä tulevasta syksystä tai menneestä keväästä.
Vain 300 metrin päässä täältä olisi ollut yksi Tiilikkajärven kuuluisimmista paikoista Venäjänhiekka. Se on hiekkaranta keskellä metsää, miten ihana ajatus.
Olin kuitenkin niin lopenuupunut vaelluksestani Autiojärven pohjoispäähän, että siinä hetkessä ajattelin vain takasin paluuta. Niinpä lähdin tarpomaan takaisin samaa kivikkoista ja harjuista metsätaivalta, jota oli jäljellä 3,5 kilometriä. Matkalla söin välillä mustikoita, jotta vettä riittäisi vieläkin pidemmälle.
Aina silloin kun maltoin pysähtyä ihailemaan metsikön takaa pilkottavaa järvimaisemaa, se palkitsi.
Minulla meni yksinäiseen reissuuni reilu tunti aikaa. Monia asioita olisi voinut tehdä paremmin: vettä olisi pitänyt olla enemmän, Uitonkierrolle olisi vain pitänyt painella määrätietoisesti eikä ensin haahuilla suoalueella ylimääräisiä kilometrejä, ja ehkä se takaisintulomatka olisi pitänyt tehdä helppokulkuisia pitkospuita pitkin, eikä rääkätä itseään uudestaan harjuisessa maastossa 30 asteen helteessä.
Uitonkierto on kuitenkin mukava tapa tutustua Tiilikkajärven alueeseen, koska se on monipuolinen sekoitus aapasoita ja perisuomalaisia järvimaisemia. Se oli myös mukavan erilainen verrattuna Hiidenportin kansallispuistoon: siellä tunsi vielä vahvemmin olevansa korvessa, kun taas Tiilikkajärven laajat järvimaisemat toivat avaruuden tuntua.
Oletko joskus varustautunut luontoretkeen huolimattomasti?
Seuraa Tien päällä -matkablogia Facebookissa | Instagramissa | Blogit.fi-palvelussa | Blogipolku.fi-palvelussa.
Kivan näköistä 🙂 Täällä Pieksämäellä on aika samannäköistä suo- ja järvimaisemaa Vedenjakajareitistöllä. Tykkään myös siitä, kun monesti saa kulkea ihan vain luonnon rauhassa, eikä ole paljon vastaantulijoita.
Pieksämäellä en ole käynytkään! 🙂 Kun luontoon lähtee, on todellakin toiveena, ettei siellä ole ainakaan liikaa muuta porukkaa.
Upean näköinen paikka! Pitääkin laittaa tämä paikka muistiin ja koittaa itsekin järjestää matka sinne joskus. 🙂
Katso ihmeessä myös meidän seikkailuja: http://www.bembalyfe.com
Tiilikkajärvi on kyllä upea! 🙂 Kiitos linkistä, pitääpä käydä tutustumassa!
Suomen kansallispuistot ovat kyllä jääneet meillä vähälle huomiolle. Olemme esim. Jenkeissä käyneet paljon useammassa kansallispuistossa kuin Suomessa. Tosin yksi Suomen puistoista on minullekin tuttu, se kun sijaitsi sopivan lähellä lapsuudenkotia ja siellä käytiin koulusta kaikenlaisilla retkillä. Siellä on kovasti samanlaisia maisemia tarjolla kuin Tiilikkajärvelläkin.
Mä olen herännyt Suomen kansallispuistoihin juuri blogiharrastuksen myötä. Suosittelen kyllä ehdottomasti aina yhdistämään kansallispuistossa vierailun, jos se johonkin kotimaanlomaan sopii. 🙂
Kivan näköinen paikka! Suomaisemat on ihania, pitkospuilla kävely ja suopursujen tuoksu kruunaa retken. 🙂 Koiraa en olisi kyllä uskaltanut ottaa tuollaisella helteellä mukaan, enkä varmaan olisi lähtenyt itsekään. 😀 Itse lähden mieluummin metsäretkelle värikkäänä syksynä!
Suomen kansallispuistoja pitäisi kiertää enemmän, ensi viikolla oon lähdössä viikonlopuksi Salamajärven kansallispuistoon ja sitä odotan innolla!
No jep, mietittiinkin siellä, että olisi vain pitänyt jättää koira matkasta, mutta alun perin se oli ajatuksena kiva, että mennään porukalla kävelemään. 😀 Ja mieluitenhan itsekin olisi käynyt siellä joskus muulloin kuin hellepäivänä, mutta minkäs teet, kun ei tuolla päin tule joka viikko pyörittyä ja heinäkuu oli niin superhelteinen. Salamajärven kansallispuistosta en ole itse asiassa kuullutkaan! On kyllä tosi kivaa kierrellä eri puistoja ympäri maan, ne kun ovat usein tosi erilaisia keskenään. 🙂
Ihanan vaihtelevia maisemia. Vaikkakin rakastan metsää ja metsässä liikkumista niin siltikin Suomessa vaelluksilla kaipaan välillä jotain muutakin katseltavaa kuin puita.
Upeaa, että lähimatkailua ja kansallispuitoja on alettu entistä enemmän tuomaan esille myös suomalaisissa blogeissa.
Vesi on elementtinä mielestäni aina sellainen, että se piristää maisemaa kuin maisemaa. 🙂 Tiilikkajärvellä oli ihanaa, kun se oli koko ajan lähellä. Samaa mieltä, lähimatkailu Suomessa ansaitsee nostetta!
Olen jo lapsena katsellut useamman setin dioja Tiilikalta, joten se on sitä kautta tuttu, mutta olen siellä myös käväissyt pikaisesti. Alkuun mietin, miksi miestä kutsutaan karvaiseksi seuralaiseksi, mutta sitten tietysti huomasin, että puhe oli koirassa. Minä lenkitin aikoinaan koiraa Kaliforniassa. Piti joskus viedä koira purolle uimaan, että olisi jaksanut lenkin loppuun asti.
Hah hah, se olisikin joo aika huvittavaa kutsua miestä karvaiseksi seuralaiseksi. 😀 Koirille tosiaan tuollainen helle voi olla aika haastava, siksi oli mukavaa, että se sai välillä mennä veteen tassuttelemaan. Voin kuvitella, että Kalifornia on aikamoinen paikka koirille juuri kuumuuden takia!
Olisin kyllä mielelläni ollut kärpäsenä puunoksalla kuuntelemassa mitä sieltä suusta tulee. voisitko avata sitä hiukan? 😀 upeita maisemia todella! Vau! Tuo hiekkaranta keskellä metsää alkoi erityisesti kiinnostamaan!
Haha. 😀 Alkoi vähän naurattaa nyt kun kysyit, mutta siis se oli sellaista oman etenemisen juontamista ja havaintojen ääneenlausumista. Tyyliin ”Onpas kaunis järvi, nyt voisi taas vähän juoda vettä, mutta täytyy vähän säästellä, jotta riittää paluumatkalle…” 😀 😀 mutta tosiaan sehän alkoi pidemmän päälle ihan tosissaan uuvuttaa, joten suljin suuni. Luotin, että ehkä ne karhut eivät kuitenkaan löydä saman polun ääreen. Mutta joo, Tiilikkajärvi oli kyllä upea! Venäjänhiekan skippaaminen on todella jäänyt jäytämään sielua!
Ihania maisemia! Tämä olisi varmasti mainio kohde myös ruskaretkelle nyt syksyn tullen! 🙂
Joo todellakin, on varmasti upea ruska-aikaan. 🙂
Täydellistä! Juuri nimittäin viime viikolla kävin tutkailemassa sun blogia, että löytyykö sieltä Vuokatin suunnille jotain kun muistin, että kävitte siellä aikaisemmin. Kuin tilauksesta siis! Meillä on mökki vuokrattuna itsenäisyysviikolla Vuokatista, joten luontovinkit on kovassa etsinnässä. Toki talvi tuo vähän haasteita, mutta jossain pitää käydä.
Mulla on kanssa purrut pieni kansallispuistokärpänen, tänään lähdetään käymään Sipoonkorven kansallispuistossa. En ole vielä koskaan saanut aikaiseksi käytyä siellä, vaikka on ihan vieressä.
Hei, sattuipas hyvin! 🙂 Tuo Hiidenportin kansallispuisto on tosiaan vielä lähempänä Vuokattia kuin Tiilikkajärvi ja ihan superkiva. Kansallispuistot on kyllä ihan mahtavia, Sipoonkorvessa täytyisi kyllä itsekin käydä uudemman kerran, koska toistaiseksi ollaan käyty vain ihan pikavisiitillä.
Mennyt kesä oli ihana, kun oli niin lämmin (kuuma) mutta luontoretket jäivät kyllä vähiin jurikin tuosta syystä, että itsekin koiraihmisenä en mitenkään raaskinut raahata koiraa pitkille kävelylenkeille siinä helteessä ja oma retkeily jäi myös vähiin. Kansallispuistot ovat kyllä ihania retkikohteita, täytyy nämäkin vinkit ottaa talteen tulevan varalle.
Kyllä, kesä oli samaan aikaan ihana ja haastava. Tosiaan jälkiviisaana olisi pitänyt jättää koiruus kotiin, mutta ajatus koiran kanssa menemisestä oli liian houkutteleva. kiva, jos Tiilikkajärvi jää nyt mieleen tästä. 🙂