That fucking onion ja neljä muuta erikoista reissukokemusta

Pää pilvissä -blogin Maarit haastoi minut kertomaan erikoisimpia tai oudoimpia matkakokemuksiani. Hän sai oman haasteensa Adalmina’s Adventure -blogin Anna-Katrilta.

Olin joskus ajatellut tekeväni postauksen hölmöimmistä matkatörttöilyistäni – oli nimittäin aika hölmöä kadottaa ajokortti Virossa vuonna 2008 ja luottokortti Venäjällä tänä keväänä. Mutta tähän postaukseen valitsen kuitenkin mieleenpainuvimpia asioita, jotka ovat vain sattuneet tapahtumaan ilman omaa hölmöilyäni.

Tarina otsikon sipulista tulee muuten vasta kolmantena, joten malttia, hyvä lukija! Pahoittelen myös tarinoiden pituutta, mutta parhaathan täytyy aina kertoa juurta jaksain.

Tarina siitä, kuinka sain sukelluskorttini

Olen joskus aiemmin väläytellyt blogissani, ettei ensimmäisen sukelluskorttini saaminen ollut se tavallisin tarina. Minun piti saada kortti suoritettua Thaimaassa kolmessa päivässä jouluna 2006, mutta lopulta sain kortin vasta kesällä 2008.

Jouluna 2006 olimme lomailemassa Phuketissa perheeni kanssa, ja minä, veljeni ja isäni suoritimme Padi Open Water Diver -sukelluskurssia. Kurssin viimeisenä päivänä oli tarkoitus tehdä vielä kaksi sukellusta, minkä jälkeen minulla olisi sukelluskortti. Olin kuitenkin saanut flunssan, joten sukeltamisesta ei tullut mitään. Epäonnistunut sukellusyritys sai nenäni vuotamaan verestä ensimmäisen ja viimeisen kerran koko elämäni aikana.

Koska minulta puuttui vain kaksi sukellusta, isäni ajatteli, että voisin suorittaa ne Turkissa lokakuussa 2007. Kemeriläinen sukellusfirma kyllä antoi minun sukeltaa ilman korttia, mutta he eivät todellakaan ymmärtäneet, että heidän olisi pitänyt merkitä sukellukset viralliseksi osaksi sukelluskorttiani. No, se sukelluslafka oli aika rento muutenkin – meinasivat päästää minut veden alle viidenkymmenen barin kanssa.

Kun en saanut sukelluskorttia suoritetuksi Turkissakaan, otti isäni yhteyttä suomalaiseen sukellusfirmaan. Saisin sitten suorittaa kortin loppuun täällä, olinhan aloittanutkin suomalaisen sukellusfirman parissa. Sitten kävi toistaiseksi ikävin asia: minun tuleva sukellusopettajani kuoli. En muista ihan tarkalleen, kuoliko hän sukellusonnettomuudessa, mutta hirveä sattuma kuitenkin.

Tässä vaiheessa isäni otti yhteyttä siihen Phuketissa toimivaan suomalaiseen sukellusyritykseen ja onnistui sopimaan minulle jo ennestään tutun sukellusopettajan kanssa kurssin loppuunviemisen. Ja niin eräänä kesäkuun päivänä vuonna 2008 me ajoimme hänen kanssaan jonnekin Lohjan liepeille, jossa pukeuduin märkäpukuun, joka sai minut tuntemaan itseni Michelin-ukoksi. Vesi lammessa oli sameaa ja kylmää. Kahden sukelluksen aikana muistan nähneeni kaksi ruskeaa rapua. Ne olivat elämäni tylsimmät sukellukset, mutta niiden jälkeen omistin vihdoin oman sukelluskortin.

Tarina siitä kuinka entisestä vanhainkodista tuli melkein kotini

Olin lähdössä vaihtoon Hollantiin Utrechtiin vuoden 2012 kevääksi. Nohevana olin varannut jo Suomesta käsin itselleni huoneen oppilaitokseni vuokranvälitystoimiston kautta. Valitsemani residenssi Beneluxlaan oli kyllä aika kaukana koulusta ja keskustasta, mutta hei! Ainakin se oli halvin.

Hälytyssarveni alkoivat kuitenkin väpättää, kun koulun infotilaisuudessa kysyttiin erikseen, ketkä olivat muuttamassa Beneluxlaanille. Minä ja muutama muu nostimme vapisevan kätemme ylös. ”We’ve had a few problems there. It’s known as the party house.”

Party house? No mutta eihän se kai haittaa? Vaihdossa kun ollaan, tarkoitushan on juhlia, eikös vaan?

Sitten tuli se päivä, kun muutin kahden muun luokkalaiseni tytön kanssa tähän viattomaan party houseen. Ihastuttava homeen tuoksu kantautui heti aulasta pinttyneen tupakan- ja pilvenhajun seurana. Me ylemmässä kerroksessa asuvat astuimme kiikkerään hissiin, joka oli vuorattu töhryillä. Matka penthouseen kesti oman aikansa, mutta olimmehan entisessä vanhainkodissa.

Tulin omalle käytävälleni, jossa espanjalaiset vaihtarit pitivät jokailtaisia käytäväkeskustelujaan. Beneluxlaanin noin sadasta vaihtarista varmaan 80 prosenttia oli iloisen äänekkäitä espanjalaisia. Vein tavarani omaan huoneeseeni, jossa pääsin hetkeksi pakoon Beneluxarin viehättävää ominaisaromia.

Mutta sitten tuli pissahätä. Taisin nähdä wc-kyltin oveni toisella puolella. Hipsin espanjalaisen käytäväringin ohi ja huomasin olevani oikeassa. Harmillista oli vain se, että lavuaarin viemäri oli selvästi tukossa: lavuaarin pohjalle oli muumioitunut vihreäksi muuttunut vesi.

Wc-pönttökin oli sen verran eksoottisen näköinen, että päätin etsiä uuden vessan. Kysyinkin käytävän espanjalaisilta, mistä mahtaisin löytää puhtaan vessan. Hetken amigot kiistelivät, oliko sellainen kerrosta vai paria alempana.

Lähdin etsimään ja löysin ihastuttavan inva-wc/suihkuyhdistelmän, sellaisen, joka on siis todella kätevä vanhainkodissa. Vähän laitosmainen ehkä, mutta sainpas pissattua! Täällä voisin myös käydä suihkussa. Pitäisi vain hankki tohvelit… Lähdin takaisin omaan kerrokseeni, jossa tutustuin seuraavaksi keittiöön. Vilkaisu riitti – söisin siis ravintoloissa seuraavat viisi kuukautta. No biggie!

Kertasimme kokemuksiamme kohtalotovereideni kanssa. Toisella tytöistä oli ollut oma vessaseikkailunsa alakerroksessa: kun hän vetäisi valokatkaisijasta, hän olikin saanut valon sijaan radion päälle. Aika kekseliästä!

Sinä yönä me kaikki nukahdimme käytävällä pikkutunneille asti jatkuvaan iloiseen espanjankieliseen puheensorinaan. Seuraavana päivänä me kolme tyttöä marssimme vuokranvälitystoimistoon ja ystävällisesti vaadimme heitä etsimään meille uuden kodin. Ja niin me muutimme kulttuurikeskus Parnassokseen, jossa tapahtui seuraava tarinani.

Tarina siitä fucking onionista

Huom! Kuvan sipuli ei liity tapaukseen.

Sipuliepisodi tapahtui myös Utrechtissa. Tällä kertaa tapahtumanäyttämönä toimi uusi kotimme, jonne olimme siis muuttaneet kauhujen talo Beneluxlaanista.

Niin ihanaa kuin meidän viiden naisen ja kahden miehen yhteiselo olikin, meillä oli vaikeuksia pitää kotiamme siistinä. Kokeilimme kaikkea: vaihtuvia tiskivuoroja, sitä että kaikki siivoavat omat jälkensä, sitä että vain osa siivosi omat jälkensä ja samalla toisten…

Meillä laitettiin paljon ruokaa ja eräänä päivänä huomasimme huonetoverini kanssa lattialla punasipulin. Se oli kokonainen punasipuli, joka oli selkeästi pudonnut joltain. Me totesimme yhteen ääneen, että ”not my onion”, ja annoimme asian olla. Ymmärrän, että tämä voi kuulostaa lapselliselta, mutta kommuuniasuminen voi saada toisinaan huvittavia muotoja.

Omituista kyllä, kukaan muukaan ei vaivautunut nostamaan sipulia. Siellä se punasipuli oli, päivästä toiseen, lattialla. Not my onion. Queen’s nightin (Hollannin vappu potenssiin kymmenen) jälkeisenä aamuna summerimme soi. Olin yksin, krapulaisena, mutta avasin urheana oven. Siellä seisoi kaksi edellisen vuoden vaihtaria, jotka olivat asuneet kodissamme ja he halusivat tulla katsomaan, miltä siellä näytti nykyään.

Vein heidät väsyneenä keittiöön, jonka lattialla lojui paitsi se samainen sipuli, nyt myös kokkiveitsi. Tässä vaiheessa tein sen, mitä kuka tahansa vastuuntuntoinen aikuinen tekisi: nostin kokkiveitsen lattialta – ja jätin sipulin niille sijoilleen.

Samana iltana purimme huonetoverini kanssa tuntojamme sipulista. Huusimme ja nauroimme hysteerisinä. ”That fucking onion!”

Seuraavana aamuna sipuli oli kadonnut lattialta. Emmekä koskaan saaneet tietää, kenen sipuli se oli tai kuka sen oli nostanut.

Tarina siitä, kun raskas luontopolku johti mereen

Tammikuussa 2015 lomailimme poikaystäväni kanssa Koh Lantalla. Kun matkakumppanini suoritti sukelluskorttiaan (hän sai sen muutamassa päivässä), lähdin päiväretkelle Koh Rokin paratiisisaarelle.

Samalla kun muut poseerasivat rannalla kuvissa, minä päätin lähteä kävelemään saaren luontopolulle. Venehän lähtisi takaisin vasta 40 minuutin kuluttua, joten ehtisin varmasti kävellä polkua pitkin. Koska olin yksin liikkeellä, en sanonut kellekään, minne olin menossa.

Aluksi jouduin nousemaan uuvuttavan nousun näköalapaikalle, joka oli kuitenkin hikoilun arvoinen. Näkymä oli satumainen. En kuitenkaan halunnut kääntyä vielä takaisin, joten päätin kävellä polun loppuun. Tiedossa oli hiostuttavaa tarpomista portaita alas yhtä paljon kuin olin aiemmin noussut ylös. No, ainakin pääsisin kohta takaisin päärannalle. Tai niin luulin.

Luontopolku ei johtanutkaan sademetsästä päärannalle, vaan suoraan mereen. Missään ei näkynyt muita turreja tai heidän selfiekeppejään. Oli vain kuohuva meri ja takanani hemmetin raskaat portaat, jotka minun pitäisi kiivetä takaisin ylös. Ajatus siitä tuntui kuitenkin niin vastenmieliseltä, että päätin ottaa riskin ja lähteä kävelemään kuumia rantakiviä pitkin siihen suuntaan, jossa uskoin päärannan olevan.

Aurinko porotti huumaavasti, kivien päällä oli vaikeaa taiteilla, eikä muista ihmisistä näkynyt vielä seuraavaan varttiin vilahdustakaan. Mutta vihdoin kuulin, kuinka kamerat raksuivat uusien ja uusien kuvien merkiksi. Olin pelastunut, ja vain vähän palanut.

Tarina siitä, kuinka venäläinen turisti syytti meitä varkaudesta

Tämä viimeinen tarina on tapahtunut vain pari viikkoa sitten Baltian road tripillämme, tarkemmin Kuurin kynnäällä.

Olimme vuokranneet Nidasta skootterit kolmeksi tunniksi. Ajon päätteeksi meidän piti tankata, joten kaarsimme meille neuvottulle bensikselle. Siellä oli ennestään venäläinen pariskunta, jonka miesvahvistus kysyi meiltä heti, puhummeko venäjää. Ilmoitimme puhuvamme vain englantia, jolle hän hörähti hyväntahtoisesti.

Hän heilutti 50 euron seteliä kädessään ja toisteli sanaa ”kassa”. Huomasin pömpelin, joka oli selvästi tämän huoltamon kassa. Pienen säädön jälkeen venäläinen toverimme sai valituksi oman äidinkielensä pömpelistä, syötti viiskymppisen siihen ja aloitti tankkaamisen.

Me olimme jo valmiiksi myöhässä skootterien palauttamisen kanssa, joten mekin ryhdyimme kiireen vilkkaan tankkaamaan. Kun hetken kuluttua bensaa lakkasi tulemasta, vaikka tankkirahaa oli vielä jäljellä, venäläinen kanssatankkaajamme aloitti hätääntyneen monologinsa. Hän osoitteli mittaria ja maksupömpeliä – hänen olisi pitänyt saada melkein 40 euroa takaisin rahaa. Yritimme selittää, että meilläkin jäi rahaa saamatta, eikä pömpelistä tullut hänen eurojaan missään vaiheessa.

Voitte kuvitella, miten hyvin ymmärsimme toisiamme hänen sadatellessaan meille venäjäksi ja meidän yrittäessämme englanniksi selittää, ettemme ole ottaneet hänen rahojaan. Osoitin hänelle pömpelissä olevaa numeroa, johon hän voisi soittaa valituspuhelun.

Pikku hiljaa venäläismies muuttui yhä aggressiivisemmaksi. Hän muun muassa tarttui meidän bensaletkuumme ja esitti, että olisimme tankanneet sillä hänen autonsa. Kun hoimme sadatta kertaa englanniksi, ettemme ymmärrä häntä, hän löysi hetkeksi engelsmannin sisältään ja päätti matkia meitä: ”Vii dont änderständ, mämämämämämämählkjhklhööhmähmhä”.

Täytyy sanoa, etten ole koskaan varmaan ollut niin iloinen nähdessäni poliiseja. Meidän ohitsemme ajoi poliisiauto ja aloin välittömästi vilkuttaa heille. Seuraava kysymykseni oli, puhuvatko he venäjää. Kyllä puhuivat!

Ja niin venäläismies unohti meidät sen siljan tien, kun sai tilittää pa russki liettualaisille poliiseille kohtaloaan. Me lähdimme vähin äänin palauttamaan skoottereitamme, joista vain toinen oli tankattu.

Mitä erikoista sinulle on tapahtunut reissuilla? Minusta olisi mahtavaa kuulla ainakin Syö Matkusta Rakasta -blogin Merin, My Passport Pagesin Lauran ja Kerran poistuin kotoa -blogin Nooran reissutarinoita.

Piditkö lukemastasi?

Seuraa FIFTYFIFTY-blogia Facebookissa | Instagramissa | Blogit.fi-palvelussa | Blogipolku.fi-palvelussa.