St Raphaël | heinä-elokuu 2007
Olin kinunut vanhemmiltani pääsyä kielikurssille ainakin 15-vuotiaasta saakka. Vuonna 2006 ollessamme 16-vuotiaita suunnittelimme ystävieni kanssa kielimatkaa Iso-Britanniaan. Omasta innostuksestani huolimatta suunnitelma kuitenkin raukesi – niin kuin usein voi käydä, kun suunnittelee jotain isolla porukalla.
Halu lähteä kielikurssille kasvoi tietysti kohisten vastoinkäymisen jälkeen. Niin päätin sitten lähteä itse, enkä suinkaan preppaamaan englannin kieltä. Jostain sain rohkeuden lähteä Etelä-Ranskaan elämään ranskan kielellä kolmeksi viikoksi. Pariisissa olen käynyt interreilillä vuonna 2009.
Tämä 17-vuotiaana tekemäni EF:n kielimatka oli ensimmäinen ulkomaanmatka, jolle lähdin yksin ilman tuttuja matkaseuralaisia. Alkuun olin tietysti pelännyt, etten saisi yhtään ystävää. Tutustuminen muihin kielimatkalaisiin alkoi kuitenkin jo lentokentällä. Siellä minulle valkeni myös vanha (silloin tietysti uusi) viisaus: kun matkustaa yksin, tutustuu helpommin uusiin ihmisiin. Joukossa oli muutamia tyttöjä, jotka olivat tulleet bestiksiensä kanssa ja heidän kanssaan olin koko kurssin aikana ylivoimaisesti vähiten tekemisissä.
”Bonsoir”
Muistan vieläkin, kun saavuin isäntäperheeni talolle. Se sijaitsi viehättävällä omakotitaloalueella St Raphaëlin naapurikaupunki Fréjusissa. Ihailin naapurustoa, joka olisi kotipaikkani seuraavat kolme viikkoa. Kun kävelin kadulla, minua vastaan tuli vanha herra.
”Bonsoir”, hän tervehti minua.
”Bonsoir”, vastasin ja kihisin onnesta. Olin todella Ranskassa! Täällä minä todella olin, yksin ilman ketään ennestään tuntemaani ihmistä!
Koulun jälkeen rannalle
Meitä asui parhaimmillaan kuusi tyttöä saman isäntäperheen luona. Osa oli siellä jo ennen minua, osa tuli myöhemmin. Minua kauemmin perheen luona asunut itävaltalainen tyttö opetti, miten St Raphaëlin puolella sijaitsevaan kouluun päästäisiin. Matka taitettiin pyörällä autotiellä hullusti ajavien ranskalaisten seassa. Ensimmäisellä kerralla olin aivan paniikissa, varsinkin liikenneympyrässä suhaaminen tuntui aivan käsittämättömän pelottavalta.
Kolmen viikon aikana opin kuitenkin nauttimaan vauhdin hurmasta (ilman kypärää!!) ja koin olevani taas piirun verran paikallisempi, kun niin vain uskalsin polkea menemään liikenteen seassa.
St Raphaël on rantakaupunki, joten aina koulupäivän päätteeksi läksimme tietysti hiekalle. Siellä on myös pitkä rantakatu, jonka varrelle rihkama- ja churrokauppiaat pystyttivät kojunsa aina iltaisin.

Retkiä muihin maihin ja muualle Etelä-Ranskaan
Kolmen viikon aikana oli mahdollista osallistua kaikenlaisille retkille. En osallistunut läheskään kaikille, mutta kiitettävästi tuli kuitenkin reissattua lähialueilla.
Kävimme esimerkiksi Italian puolella kääntymässä Sanremossa. Se ei tehnyt minuun kovinkaan suurta vaikutusta, pidin sitä yleisilmeeltään vähän rähjäisempänä kuin Ranskan kaupunkeja. Ehkä minusta oli tullut vähän snobbaileva ranskatar, jonka mielestä kaikki paitsi purjehdus ja Ranska on turhaa.

Esimerkiksi hulppeasta Nizzasta pidin paljon enemmän, mais bien sûr!
Erityisesti odotin kuitenkin retkeämme Monacoon. Olin unelmoinut siitä jo kauan, kuolannut pikkuvaltion kuvia netissä. Mutta mikä pettymys se olikaan! Tylsästä Monacosta olen kirjoittanut oman artikkelin.


Huikeimmaksi retkeksi osoittautui uintireissu vuoristomaisemiin. Verdon Gorge on satumaisen kaunis joenuoma, joka yhdistyy kuuluisaan Lac de Sainte-Croix -järveen. Verdonin vesi on kirkkaan sinistä. Kerrassaan sykähdyttävä paikka.
Kolme viikkoa aikuisempi kuin ennen
Kielikurssin jälkeen tunsin oloni piirun verran aikuisemmaksi. Olin oppinut käyttämään ranskaa jokapäiväisenä asiointikielenä, mistä olin hyvin ylpeä. Isäntäperheeni ja moni talossa asuvista tytöistä oli tullut minulle läheisiksi. Oli norjalainen tyttö, joka puhui minulle ruotsia aina, kun hän oli uninen, venäläinen tyttö, joka osasi ranskaa meistä kaikista parhaiten, ujo saksalaistyttö, johon en oikein ehtinyt tutustua, rauhallinen ja boheemi unkarilaistyttö sekä ihanan rempseä sveitsiläinen huonetoverini. Nyt olen jo unohtanut suurimman osan heidän nimistään.

Oli tullut rikottua vähän rajoja, tilattua olutta ilman lupaa ja käytyä jopa baarissa, vaikka täysi-ikäinen ystäväni oli lähetetty kotiin samasta sääntörikkomuksesta kesken kielikurssin.
Yhtenä iltana minua ja norjalaista ystävääni vastaan käveli kaksi miestä. En tiedä miten siinä niin kävi, mutta heistä toinen halusi suudella meidän kanssamme, siinä vaan, keskellä katua ilman mitään juttelua. Ystäväni ei halunnut, mutta minulle ehdotus sopi. Pienen hetken suudeltuani siinä kadulla kahta tuntematonta miestä jatkoimme matkaamme.
En aina noudattanut host-äitini kotiintuloaikoja. Baari-illan jälkeen poljin kotiin viideltä aamulla. Löysin hänet nukkumasta alakerran sohvalta, hän selvästi odotti kotiinpaluutani. Kun pesin hampaitani, kuulin kuinka hän siirtyi yläkertaan omaa makuuhuoneeseensa. Ehkä vasta myöhemmin olen tajunnut, että hän on varmaan ollut todella huolissaan, olihan hän vastuussa minusta sen kolmen viikon ajan. Hän ei koskaan kuitenkaan torunut minua tästä illasta.
Host-äitimme oli muutenkin ihanan huomaavainen. Alkuun hän tarjosi meille aamiaiseksi suklaamuroja ja suklaalla täytettyjä croisantteja. Kerran hän keksi kysyä meiltä, mitä yleensä syömme aamiaiseksi. Minä ja norjalainen ystäväni sanoimme, että emme koskaan syö makeaa aamuisin. Niinpä seuraavana aamuna pöytään tupsahti cornflakeseja, maustamatonta jogurttia sekä ihan tavallisia croisantteja.
Varhain lähtöaamuna tuijotin vielä kerran ikkunasta ulos ja katsoin, kuinka ilma väreili lämmöstä. Takana oli kolme viikkoa lämpöä, ranskan soljuvaa kieltä, uusia ystäviä, ohimeneviä suuteluhetkiä kadulla, pieni lomaromanssi, uudet haaremihousut ja isot kultaiset korvarenkaat.
Aika on vavahduttava asia. Osa meistä kesän 2007 kielikurssilaisista on saanut jo lapsen, yksi on muuttanut Puolaan ja toinen Iso-Britanniaan. Eräs on minun kanssani samassa työpaikassa, mutta en tiedä, muistaako hän minua. Elämä on vienyt meidät eri suuntiin, mutta meillä on yksi yhteinen muisto, jonka me kaikki koimme kuitenkin niin eri tavoin. Ranskassa me olimme kaikki nuoruuden ja aikuisuuden häilyvällä rajamaalla. Se oli suloinen kesä.
Piditkö lukemastasi?
Seuraa FIFTYFIFTY-blogia Facebookissa | Instagramissa | Blogit.fi-palvelussa | Blogipolku.fi-palvelussa.
Fréjus! Täytyihän tämä nyt käydä lukemassa, kerrassaan mainio nostalginen tarina 🙂
Haha! 😀 Eilen oltiin ravintolassa ja kun tarjoilija selitti, mistä päin Ranskaa viini oli kotoisin, luulin kuulevani Frejusin mainittavan, ja oli tietysti pakko kysyä, kuulinko oikein. En kuullut. 😀