Orivesi | toukokuu 2017
Viettäessämme yhdeksän kuukauden opistovuotta Orivedellä puhuimme ystävieni kanssa aina siitä, miten jonain päivänä menisimme retkelle Eräpyhälle. Suomen sadan luontohelmen joukkoon valittu Eräpyhän luonnonsuojelualue sijaitsee 20 kilometrin päässä Oriveden keskustasta, jossa opistokin on. Koska maalaiskunnan sisäinen julkinen liikenne on lähes olematonta, meidän täytyi odottaa hetkeä, jolloin meillä olisi vähintään kaksi autoa käytössämme. Tämä hetki tapahtui päivää ennen opistovuoden loppumista – better late than never! Sääkin oli mitä mainioin (lue: ei satanut lunta tai räntää).
Google Maps ei tunnista Eräpyhän retkeilyaluetta, mutta opasteet paikalle ovat varsin hyvät. Eräjärventieltä 3260 käännytään Eräpyhäntielle – tässä kohtaa kyltissä lukee Eräpyhä 5 km. Eräpyhäntietä pitkin ajetaan niin kauan kunnes vastaan tulee pikkiriikkinen Nunnankirkon tie. Tienristeyksessä on pieni musta opaste, jossa lukee taas taikasana Eräpyhä.
Jo heti parkkipaikalle saapuessamme ihastelimme ympärillemme laskeutunutta hiljaisuutta. Se tuntui äärimmäisen rauhoittavalta ja uudelta, sillä vaikka Orivesi kuinka maalaiskunta onkin, mikään hiljaisuuden tyyssija sen keskusta ei ole. Pururadan vieressä kulkee Tampereen ja Jyväskylän välinen valtatie, joten lähimetsään ei pääse karkuun liikenteen melua. Oikeastaan sama homma oli monessa paikassa, jossa ulkoilin – aina jostain kuului auton moottorin surinaa. Nyt vihdoin Eräpyhällä vastassa oli täydellinen hiljaisuus – siis ihmisten äänistä. Jossain lauloi kuikka, siitä en ollut pahoillani.
Parkkipaikalta lähtee kolmen kilometrin mittainen kävelyreitti, joka vie Eräpyhän kivikkoisille harjanteille, mutta myös sinisyyttä hohkaavan järven rantakiville. Reitti on merkitty keltaisin merkein.
Reitin alkuvaiheessa kävellään maasälpäesiintymän ohi. Kun katsoo tarkasti maassa makaavia murikoita, voi nähdä niiden kimmeltävän.
Varsin nopeasti alkaa nousu harjulle. Polku häviää, on katsottava tarkkaan, minne astuu.
Ylhäällä odottaa palkinto. Längelmävesi pilkottaa mäntyjen takaa sinisenä. Hiljaisuuden rikkoo vain noususta vauhkoontunut hengitys.
Ylhäällä reitti haarautuu: keltaiset merkit johdattavat sekä alemmas kohti reitin kenties kuuluisinta kohtaa Nunnankirkkoa että syvemmälle metsään. Me lähdimme Nunnankirkon suuntaan.
Nunnankirkko on muinainen uhripaikka, joka mainitaan varmasti jokaisessa Eräpyhästä kertovassa artikkelissa. Kuitenkin sitäkin henkeäsalpaavampi näky odottaa alempana rannassa, ja siitä en ollut lukenut aiemmin sanaakaan.
Täysin peilikirkkaan Längelmäveden keskellä törröttää kivikkoinen saari Nunnankallio. Saaren keskellä on Daavidin tähteä muistuttava torni.
Kun lukee juttuja Eräpyhästä, kohtaa usein sanan ”mystinen”. En ihmettele sitä yhtään. Jokin paikan tunnelmassa on niin erityistä, että se alkaa tuntua jo lähes taianomaiselta. Kaikista selvimmin tunsin sen itse juuri Nunnankalliota katsellessani. Se on tunnelma, joka hiljentää retkeilijän.
Me päädyimme lopulta Nunnankalliolta palaamaan rantapolkua pitkin parkkipaikan läheiselle laavulle makkaranpaistolle, eli koko kolmen kilometrin kävelyä emme tehneet. Koko reitin suorittamista tärkeämmältä tuntui kuitenkin se rauhallisuus, jonka olimme kokeneet jo aivan lyhyellä retkellä.
Missä paikassa sinä olet viimeksi hiljentynyt?
Piditkö lukemastasi?
Seuraa Tien päällä -matkablogia Facebookissa | Instagramissa | Blogit.fi-palvelussa | Blogipolku.fi-palvelussa.
Kiitos tästä! Tämä oli loistava retkipaikkaivinkki! Itse olen viettänyt kesää Juupajoella ihan Oriveden kupeessa ja mielellään kuulen uusista paikoista, joissa en ole käynyt. Eräpyhässä taisimme olla joskus koulun kanssa, mutta silloin on tainnut oman kännykän matopelit tai tekstarit kiinnostaa enemmän.
Joo kannattaa ehdottomasti ennättää sinne, kun olet siellä Tampereella kuitenkin kai vielä hetken! Kännykän voi jättää kokonaan pois, kunhan tulee joku kamera mukaan. 😉